Sukkia kutova mummo

Miten paljon minä ajattelen,

joka ikinen päivä hän on mielessä,

mutta en usko enää koskaan,

että olisin hänen kanssaan läheinen,

sillä tämä elämä on vienyt meitä,

niin monin tavoin eri suuntiin.

Jokainen päivä mietin häntä,

ja ajattelen mitä hän tekee juuri nyt,

onko hän onnellinen uudessa perheessä,

saako hän riittävästi rakkautta,

ja huolehditaanko hänestä hyvin,

siitä minä tunnen kovasti syyllisyyttä,

että en voi osallistua hänen elämäänsä.

Kun ajattelen omia isovanhempiani,

muistan heidät jo kaksivuotiaasta asti,

kun läheisin ihminen oma mummoni,

halvaantui ja kuoli siihen sivustavedettävään,

sellaiseen puiseen entisaikojen sänkyyn,

minä kuljin talossa ja etsin häntä,

ja keräsin hänelle koko kesän kukkasia.

Itse en paljon hänestä muista,

eihän kaksivuotias voi muistaa,

muistan vain sen puusängyn,

hänen hahmonsa on piirtynyt sieluuni,

sillä hänestä oli tullut minulle läheisin,

juuri siksi että olin jo silloin isosisko,

ja äidillä ei riittänyt yhtä paljon aikaa,

aikaa jakaa meille kaikille lapsille.

Toisen mummon ja papan muistan,

sillä heidät sain pitää todella pitkään,

ja mummoni eli liki satavuotiaaksi,

hänen sukkansa ovat minun sukkiani nyt,

minä jatkan perinnettä kutomalla sukkia,

kuten teki oma äitini ja oma mummoni,

on minun vuoroni olla se mummo,

se mummo joka kutoo sukkia,

niihin sukkiin hukutan oman ikäväni!

Lienen neulonut sukkia lähes sadat sukat tai lapaset, säärystimet, sitten viime vuoden, kun aloin niitä neulomaan. Uskon, että ne ovat monelle lahja, joka lämmittää, sillä ne on tehty sydämen rakkaudella.