Ja minä laskin hetkiä,
päiviä ja sekunteja,
miten saisin aikani kulumaan,
ja mitä saisin tänään tehdä,
että olisin jotenkin tarpeellinen,
tai pysyisin järjissäni.
Minä kuulin hänen itkunsa käytävällä,
vanha mies itki naisystävänsä perään,
toisteli nimeä käytävällä tuskaisena,
tuli välillä toisiin huoneisiinkin,
ja oli eksyksissä siellä elämässään.
Minä näin monia tuskaisia kasvoja,
he eivät olleet oikeassa paikassa,
ei se kehitysvammainen nainen,
tai se autistinen nainen,
jolle kukaan ei puhunut mitään!
Vain minä puhuin hänelle,
kuten kaikille muillekin,
ja hän autistinen kaipasi läheisyyttä,
istui viereeni ja yritti ilmaista itseään,
oman kehonsa vankina oleva,
suljettuna osastolle,
voimakkaasti lääkittynä,
ja jotenkin silti heitteillä!
Miten paljon ihminen muistaakaan,
niiden nuorten ihmisten silmistä,
heidän kivuistaan tässä elämässä,
rauhattomana kulkevina käytävällä,
eikä heitä auttaneet edes nämä hoidot,
tai lääkkeet heidän vaikeuksissaan.
Tunsin olevani voimaton auttamaan,
en voinut puuttua asioihin mitenkään,
enkä minä enää omaa kohtaloani edes ajatellut,
ennemminkin surin muiden asioita,
koska se elämä ei ollut inhimillistä.
Siitä puuttui se lämpö ja läheisyys,
jota ihminen eniten kaipaa elämässään,
hyväksyminen erilaisina persoonina,
omina itsenäisinä ihmisinä,
omine heikkouksineen,
omine tapoineen.
Siellä oli unohtunut yksilöllisyys,
ihmiset olivat yhteinäistä massaa,
eikä se minun ajatusmaailmaani sovi,
en sopeudu elämään muiden kaavan mukaan,
olen vahvempi elämässäni vapaampana,
ja omana itsenäni ja ajattelevana ihmisenä.
Tämän kokemus tappaa ihmisen sielusta osan,
jos olisin voisinut valita toisin,
olisin todennäköisesti valinnut kuoleman,
sen hiuskarvan varassa olevan,
sen sydänkohtauksen ja infarktin,
että en olisi kokenut tätä inhimillistä kärsimystä.
Ja olisin nyt ja vapaa kaikesta,
sillä saappaat jalassa olisi parempi lähteä,
yllättäin ja ilman ennakkovaroitusta!
Tätä kokemusta en suosittele kenellekään,
ei se minua parantanut mitenkään,
se vain opetti kuten Siperia opettaa,
vältä kaikkea totuuden kertomista,
asioista joita toiset eivät voi ymmärtää,
sinut tuomitaan ja leimataan,
etkä pysty mitenkään puolustautumaan!
Miten kaikki on mahdollista!?
Mies on aina uskottavampi kuin nainen,
sen todistaa ne tuhannet auervaara-miehet,
jotka pystyvät jopa lainaa ottamaan,
jonkun huijaamansa naisen nimissä,
tämä maailma on enempi miesten,
kuin naista ei arvosteta mitenkään.
Vaikka nainen huolehtisi enemmän perheestään,
ja tekisi ruokaa, ja siivoaisi,
valvoisi yökauden sairaita lapsia,
ei hänestä tule kunnollista äitiä,
mutta mies saa juoda ja juhlia,
ja sammua joka viikonloppu,
mutta kaikki pitävät sitä sallittuna,
hän on vain kunnollinen isä,
ja esimerkki lapsilleen!
Siinä oli avioeroni perimmäisiä syitä,
en kokenut mitään arvostusta,
että olisin ollut oikea puoliso,
eikä minua arvostettu äitinä,
jopa kiellettiin puhumasta,
mies piti käsiä korvillaan,
jopa toisten ulkopuolisten läsnäollessa,
ja lopulta jopa nauramasta omassa kodissani!
Onko se sitä alistamista,
jonka psykiatri totesi sairaalassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti