Elämässä tuhat salamaa,
ja tulenpalava kiire,
saada kaikki valmiiksi.
Mutta maailmahan on jo valmis,
eikä elämästä tule koskaan valmista,
on vain puolittaisia hetkiä,
joita ei saa aina kiinni,
purjehtii aalloilla,
kuin irtipäässyt vene.
Karikoista huolimatta,
kuljemme eteenpäin,
joskus ehkä hetken taaksepäin,
huomaamatta,
että aika menee ohitse,
ja jälkeen jää vain ohut vana.
Elämä on tässä,
tänä päivänä ja tänä hetkenä,
eikä huomista vielä arvaa,
mikä siellä voi odottaa,
mennyttä ei voi unohtaa,
eikä voi muuttaa.
On vain hyväksyttävä virheet,
omat elämänsä teot,
ja maksettava se vaadittu hinta,
olipa se vaikka kuolema,
sillä elämä ei anna armoa,
vaan se päättyy joku päivä,
huolimatta kaikista varotoimenpiteistä.
Tänään en voi olla viisaampi,
enkä yhtään huolellisempi,
olen vain hetken ilmassa elävä,
ja hengitän tänään,
huomenna ehkä kaikki on toisin.
Jos jotain merkittävää osaisin,
olisin ehkä pörssissä keinuva miljönääri,
mutta olen vain tavallista tavallisempi,
toisten koteja siivoava mummo,
ja persjalkainen kulkija,
en siis erotu mitenkään joukosta,
olen enemmänkin massaan hukkuva,
ja toisten jalkoihin jäävä.
Miten minusta joskus jotain jäisi,
siis elämään jälkeeni,
tai muiden muistoihin,
sitä en voisi ymmärtää.
Jokainen ihminen unohtuu,
jää vain nimeksi hautausmaan kiveen,
tai muistolaattaan,
osaksi omaa sukuaan,
eikä ehkä sinne tuoda kukkiakaan,
jos kukaan ei muista hautapaikkaa,
tai koko suku on vain kadonnut.
Siellä se on lopullinen paikka,
katveessa kellotapulin ja kirkon,
siellä on tuhkani paikka,
ja olen levollinen siitäkin asiasta,
olen hoitanut itseni sinne kotiin asti.
Siksi en voi surra enää,
mitä kaikkea olen kokenut tai nähnyt,
olen itkenyt maailman lasten takia,
nähnyt ihmisen vailla toivoa,
ja ilman elämisen iloa,
mutta olen nähnyt myös ilon,
joka kumpuaa äärettömästä köyhyydestä,
kun ei ole mitään enää jäljellä.
On vain taivaan linnut seurana,
ja ikuinen auringon valo taivaalla,
lattia on tomuinen ja kuiva maa,
saviset ruskeat seinät,
ja karrelle palanut ruoho pihassa.
Mutta ilo voi olla muutakin,
kuin tätä maallista mammonaa,
se voi olla syvempää iloa,
joka kumpuaa ihmisestä itsestään,
eikä tavoittele taivaita,
vaan iloitsee vaikka yhdestä kanasta,
tai yhdestä selvinneestä lapsesta,
saanut siunausta osakseen,
kuullut iloisen rukouksen,
tai iloisen laulun,
jatkaa vielä tätä matkaa.
On vain oltava rohkeampi,
ollessaan talutusnuorassa,
tai jatkuvasti seurattu,
jos tuntee sellaista,
mitä ei ehkä tiedä,
mitä on elämässä olemassa,
eikä siitä pääse vapaaksi,
vaan on vain kahlittu,
toiseen maailmaan,
joka on olemassa vain mielessä,
ja jonka vangiksi on jäänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti