Helsinki 21.10.2018

Hiljainen tappaja

Oli taas kulunut viikko aikaa, ja hän oli lastannut autonsa täyteen laatikoita viedäkseen ne lähiseudun kauppoihin ja toreille. Aamu oli ollut sumuinen ja kostea, tuleva talvi tuntui kylmältä aamulla. Hän kuunteli naisen ääntä autossaan, ja ajoi pikkuteitä pitkin kuten viikkoa aikaisemminkin. Hän oli saanut lastattua auton nopeasti, ja hän oli iloinen, kun oli ollut niin ripeä ja ensimmäisien joukossa valmis omassa työssään.

Yöt olivat olleet taas levottomia. Hän oli kuullut arvostelua itsestään ja edesmenneestä vaimosta joinakin öinä. Välillä hän havahtui yöllä uusiin outoihin ääniin. Oli kuin ikkunaan olisi napsahtanut jotain, mutta hän ei nähnyt mitään, mikä olisi aiheuttanut äänen. Hän näki vain pimeän kadun ja heikot valot talojen edustoilla. Ketään ei näkynyt yöllä. Vain jokunen kissa saattoi kävellä vapaana kadulla, mutta mitään muuta hän ei havainnut.

Hän heräsi muutaman kerran napsaukseen, ja yritti nukahtaa mahdollisimman nopeasti uudelleen. Vain kerran hän ei saanut unta. Vanhan miehen ääni alkoi häiritsemään häntä pian sen jälkeen. Hän ei jaksanut keskittyä kuuntelemiseen, vaan laittoi teetä itselleen ja yritti nukahtaa uudelleen. Mutta seuraava päivä oli ollut raskas, koska nukkuminen oli jäänyt vähiin.

Nyt hän oli jälleen pirteä, koska valvottuaan edellisen yön, hän oli ollut hyvin väsynyt ja nukahtanut jo heti syötyään ensin illallista. Kotona hän ei jaksanut tehdä muuta, ja hän oli nukkunut sikeästi, eikä hän kuullut yöllä mitään erikoista. Hän oli iloinen hyvin nukutusta yöstä ja seurasta autossa. Hän koki itsensä onnekkaaksi, koska hän sai paljon uusia tunteita ja ajattelemista kaikesta huolimatta.

Hän saapui pikkukaupunkiin, jossa hän oli käynyt viikkoa aikaisemmin. Hän purki kuormaansa, ja kauppias oli parantunut ja oli hakemassa itse tavaroitaan. Kauppias kertoi, että hän ei ollut tilannut mitään edellisellä viikolla, koska ei olisi itse pystynyt noutamaan tavaroita. Pian kaikki ihmettelivät, kuka oli noutanut hänelle kuuluvia tavaroita, ja nousi kova häly asiasta.

Kuka oli ollut se mies, joka oli aivan tavallisen näköinen ja oli ajanut kuluneella valkoisella pakettiautolla? Kukaan ei tuntunut tietävän mitään edellisen viikon tapahtumasta, eikä kukaan ollut nähnyt tätä miestä tai autoa sen jälkeen. Tapahtuma oli outo ja kaikki olivat ymmällään.

Asia oli selvitettävä, ja puhutettava tilauksen vastaanottanutta henkilöä, koska autonkuljettaja oli antanut tavaroita jollekin vieraalle ja oudolle henkilölle. Kuka oli toiminut näin ja miksi?

Asia ei selvinnyt, ja hän mietti asiaa koko loppumatkan ajan. Illalla on yhä mietteissään ja kotiin mennessään hän unohti jopa lukita autonsa. Mutta miten näin oli voinut käydä, sitä hän ei tiennyt, eikä kukaan muukaan voinut antaa hänelle vastauksia. Aamulla hänen olisi puhuteltava tilaustenvastaanottajia!

Elämän haurautta

Kuinka haurasta on elämä,

se katoaa syksyn tuulien myötä,

ja jättää jäljelle kaipauksen.

Elämää ei voi ennustaa,

se toteutuu omia polkujaan,

ja meidän on tyydyttävä siihen.

Mutta aina se koskettaa,

kuulla ihmiseltä yksin jäämisestä,

että vielä olisi ollut yhteistä matkaa.

Kaikki tuntuu usein väärältä,

ei löydä oikeita sanoja lohduttaa,

eikä voi kaikkea itsekään käsittää.

Miten paljon on ollut rakkautta,

miten paljon jää jäljelle kaipausta,

eikä niitä päiviä takaisin saa,

ne päivät ovat vain jo menneet.

Viiveitä

Joskus kun oikein yrittää,
ei voi saada aikaan mitään,
et saa auki edes tietokonetta,
tai puhelimesi ei toimi,
odotat sekunteja, minuutteja,
ja olet turhautunut siihen.

Monille tätä saattuu usein,
jopa joka päivä tapahtuvana.

Et voi toimia tai ottaa yhteyttä,
sinun on vain odotettava minuutti,
tai muutaman minuutin ajan,
ennenkuin saat edes yhden kuvan.

Silloin on jo se hetki jota yritit tallentaa,
se on mennyt auttamattomasti ohitse,
ja silloin sinun kamerasi toimii vasta!

Jokainen ihminen on arvokas

Olen vain olemassa,

että auttaisin muita,

siinä on elämäni tarkoitus,

olla tukena niille,

jotka minua tarvitsevat.

Minulla on laaja piiri,

on suomalaisia, ulkomaalaisia,

on monia muita ihmisiä,

mielenterveysongelmaisia,

sairaita, iäkkäitä, vammaisia,

elämässä pettyneitä,

tai muutoin apua tarvitsevia.

Minä olen olemassa,

kuulevana korvana,

lohduttavana tukena,

monelle vanhalle,

että ymmärtäisimme enemmän,

että eivät he ole hulluja,

tai muutenkaan harhaisia.

Heidän sairaudet ovat todellisia,

aivojen kemiaan vaikuttavia,

vain hetkellisesti oireita aiheuttavia,

ja moniin löytyy ratkaisu,

he ovat täysin teräviä,

itsenäisiä ja toimintakykyisiä,

kun heidän tulehduksensa,

tai muu elimistön tasapaino palautuu.

Miten ihminen tuomitaan,

hetkellisestä tapahtumasta,

siitä että hän nähnyt jotain outoa,

tai hän puhunut jotain outoa?

Kuka voi aina olla täydellinen,

kuka meitä tuomitsee?

Siinä on elämäni motto,

jokainen ihminen on arvokas,

ja kaikkeen voi olla toisenlainen totuus,

ja jopa lääketieteellinen selitys,

emme ole samasta puusta tehtyjä,

ja elämän kirjo on hyväksyttävä!

Erilaisena ihmisenä kokee kaikkea,

ettei ole hyväksytty perheessä,

ei ole hyväksytty yhteisössä,

tai ei ole hyväksytty missään,

miten ihminen selviää silloin,

jos häntä ei hyväksytä missään?

Pullasorsanako?

Syksy