Se oli niin lähellä silloin. Ajattelin, että ajan päin kalliota, kaksisataa vauhtia, eikä siellä tiellä ole ketään, eikä kukaan joutuisi siihen kolariin. Näin minä ajattelin kaiken tapahtuvan, en halua ajaa rekkaa tai toista autoa päin, sillä siellä on ihmisiä enkä halunnut vahingoittaa ketään. Halusin vain jättää kaiken, kun tajusin, että kukaan ei näe tätä häirintää tai kiusantekoa, jonka kohteeksi olin joutunut. Kukaan ei tule minua auttamaan, eikä tukemaan missään tapauksessa.
Paljon se oli säästänyt perhettä ja minua itseäni kaikelta siitä häpeältä, jota jouduin kohtaamaan ja perhe joutui kohtaamaan. Minusta tehtiin vainoharhainen ja psykoosissa oleva, jouduin hoitoon sairaalaan, menetin työpaikkani, erosin ja koko perhe kärsi tapahtumista.
Kaikesta siitä olisi selvinnyt paljon paremmin, jos olisin tehnyt oman ratkaisuni silloin kaikesta jo silloin tapahtuneesta. Tiesin, että jään asioiden kanssa yksin eikä koskaan kukaan tule käsittämään koko tapahtumaa tai tapahtumia edes jälkeenpäin. Näin on tuleva olemaan kaikkien tällä tavalla kiusattujen tai häirittyjen ihmisten osalta. Jos ei löydä tarpeeksi nopeasti toista häirittyä apuun tai neuvomaan, aiheuttaa vain turhaa kärsimystä lähipiirille!
Kirjoitin silloin omiin muistiinpanoihini:
"Ehkä joku haluaa tappaa minut, mutta ei ole ollut rohkeutta.
Jo olin arvotonta riistaa.
Kuka heittää ensimmäisen kiven, ja kuka jatkaa?
Minä jatkan matkaani omalla tavallani.
Ja te voitte jatkaa omalla tavallanne.
En halua olla mikään taakka teille."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti