Jälkeen sateen kirkkaat värit,
hohtavat kukat hautausmaan,
ja pieni sateenkaaren pala,
virran takana loistaa,
kaikissa väreissään.
Vain pala matkaa,
ihmisen elämässä,
yksin täällä olen,
ja katson kaikkea luontoa,
miten se kukoistaa,
ja matkamiesten matkaa.
Mietin omassa mielessäni,
oli se lyhyt tai pitkä,
ihmisen elämän merkitys,
on kuitenkin kirkkaampi.
Inhimillinen tekijä,
mitä ihmiset kokevat,
miten keho toimii,
mikä on vaikuttava menetelmä,
ja miksi se on erikoista?
Sitä ei pysty mittaamaan,
eikä se näy ulospäin,
se on vain tunne,
jota on vaikea kuvata,
se voi olla vain mielikuvitusta,
tai jotain muuta kuten hermojen,
tai kehon toimintojen häiriintymistä?
Auringon kultaamaa siltaa,
meren aalloilla keinuen,
tule luokseni silloin,
kun päivä on kaunein,
ja meren urut soivat korvissani,
ja silmäni lepäävät maisemassa.
Levoton meri tuo vaahtopäitä,
kiviä vasten tyrskyjä,
sileillä kallioilla kukkivat levät,
kirjavat hennot valkoiset,
hennot kuin pienet kukkaset,
ja kaikkialla on kaunista.
Kulje aaltojen yllä,
tuo terveiset kultaiset,
sieltä iäisyyden maasta.
Hetkittäisiä ajatuksia,
elämän kohokohdista,
menneistä päivistä,
häivähdys valoa,
pimentyvään yöhön,
kun sadepilvet,
peittävät taivaan.
Muistaa nuoruuden,
sen loputtoman,
elämän janon,
piti ehtiä,
ja yrittää kaikkea,
ettei elämä karkaisi,
pitää kiinni rakkaudesta,
ja kaikesta,
siitä tunteesta.
Katson hiljaisuutta,
kuuta kuuntelen,
ehkä kuulen siipiesi äänet,
tunnen sisäisen läsnäolon.
Olet poissa,
mutta olemassa,
olet sydämessä läsnä,
kaipausta ja päiviä,
joita ei tiedä,
eikä itse hallita voi.
Ajatukset kantavat ajassa,
mutta aika on rajallinen,
aikaa ei voi vangita,
eikä kahleita tunne,
eikä sielua voi valjastaa,
sillä se itse löytää,
mitä sen on tarpeellista.
Voin katsoa tähtiä taivaan,
ne syttyvät yhä uudestaan,
ne valitsevat itse reittejään,
suunnistavat omia polkujaan,
meille ne ovat joskus vaikeita,
eikä selviä polkuja löydä.
