Elämättä jääneet päivät

Ihminen kiirehtii,

saadakseen kiinni,

ne kaikki elämättömät päivät,

joita hän on jättänyt elämän varrelle.

Ihminen elää,

tai yrittää elää enemmän,

kuin päiviin mahtuu tunteja,

saadakseen hukkaan heitetyt päivät,

ne minuutit ja tunnit kiinni,

jolloin hän on ollut satimessa.

Kuin kala katiskan sisällä,

onko ne pyytäjät olleet viisaampia,

sitä hän tuskin voi uskoa,

mutta kaikki kanssa pyristelijät,

ne hän näkee epätoivoisemmassa asemassa,

kullakin on oma ristinsä kannettavanaan,

taakkansa alle uupuneita,

kadotettuja sieluja katiskassa.

Pyrstö heiluu vielä,

ja evätkin liikkuvat vaivoin,

hengittämään tuskin enää pystyy,

on kuollut jo sielussaan,

ja vapautta anelee koko ruumis ja sielu,

laskee sekunteja lopulta,

laskee askeleita ja kiertää kehää,

saadakseen edes kävellä hetken,

kun ei ole ulos pääsyä,

eikä kuule lintujen laulua,

helpottaaksen elämänsä tuskaa.

Joku toinen huutaa käytävällä,

joku itkee rakastettunsa perään,

eikä kukaan oikeastaan välitä,

miltä muista silloin tuntuu,

jokainen vain etsii jotakin,

mikä helpottaisi tuskaista oloa.

Eikä vapaudesta voi tietää,

onko tässä koko loppuelämä,

tämä taival lukittujen ovien takana,

eikä pysty itse vaikuttamaan,

on vain oltava nöyrempi,

ja toteltava ja oltava hiljaa,

kaikesta siitä vääryydestä,

tai kaltoin kohtelusta,

siitä kadotetusta elämästä.

Katiskassa on liian pienet reiät,

ja tiiviisti suljettu suu,

ei siitä pysty löytämään ulos,

on vain pyristeltävä jotenkin,

kun on hukkunut,

johonkin toisten asettamaan ansaan,

siinä on elämä jäänyt elämättä,

satimessa ja kiinni jääneenä.