Sade ja aurinko värittivät päivääni,
hetken kirkas valo loisti kirkon takaa,
ja sitten jo sadepisarat pyrkivät kasvoille,
olen vasta matkani alkupäässä,
ja katson nimiä ja hautakiviä,
kaikkia en ole kohdannut elämässäni,
mutta he kaikki ovat omaa sukuani,
olen lukenut tai kuullut heistä.
Niin monta oli tuttua nimeä,
joita ei enää ollut olemassa,
he ovat siirtyneet rajan taakse,
ja kiitollisin mielin muistelin,
miten onnellinen olen ollut,
kun olin saanut tuntea heitä,
ja he ovat kuuluneet sukuuni.
Miten paljon sisältyy rakkautta,
miten paljon on muistoja,
niistä lapsuuden päivistä,
hetkistä isovanhempien luona,
miten paljon muistan kaikesta,
siitä sen ajan elämästä,
kun ei ollut tärkeintä aineellinen,
vaan yhteinen tapaaminen,
ja keskustelu asioista.
Kiitollisuutta menneisyyttä kohtaan,
kävin neljällä eri hautausmaalla,
vein kynttilöitä ja havuja kukkien kera,
luin kymmeniä vuosilukuja,
kuka oli lähellä sataa vuotta,
kuka oli nuorena menehtynyt,
mikä oli kenenkin kohtalo ollut,
yksi sankarivainajakin,
jonka haudalla kävin.
Ja oli muitakin sodassa olleita,
vaikeita aikoja eläneitä,
ennen Suomen itsenäisyyttä eläneitä,
hätää ja nälkää kärsineitä,
kiertolaiselämää huutolaisena,
tai muutoin vaikeuksia nähnyt.
Miten yltäkylläisessä elämässä,
nyt me elämme ja hiljennyin,
mikä on kiinni pitävä voima,
eiköhän se yhteenkuuluvaisuus,
tässä on minun sukuani,
ja ymmärrän sen näissä paikoissa.
Miten mukavaa oli nähdä,
sukumme vanhin liki 92 v.
ja eihän sieltä voinut lähteä,
ei ilman kahvitarjoilua,
eikä ilman juttelua,
ja paljon jäi vielä sanomatta,
paljon jäi vielä puhumatta,
sen kahden tunnin jälkeenkin,
näin hän totesi minulle,
hyvästit jätin yksin asuvalle,
ehkä vielä tapaamme,
jos elämä on suotuisa,
siellä yksinäisellä maatilalla,
hän on sitkeää sukua,
ja niinhän minäkin olen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti