Olimme talvisin todellakin paljon ulkona viihtyviä lapsia, eikä pakkasetkaan haitanneet. Muistan, että pari kertaa jopa meinasimme sytyttää tulipalon, sillä etsimme omia villalapasia ja villasukkia tulitikkujen kanssa. Kova käry nousi uunin pankolta, kun villasta kudottu oikea villasukka tai lapanen kärysi. Onneksi ei kuitenkaan tulipalo syttynyt, mutta äiti varmaan oli huolissaan, itse emme ehkä osanneet huolestua silloin asiasta.
Teimme serkkumme opastuksella jopa hyppyrimäen naapurimme Rajalan talon luokse, jossa oli jyrkkä tie alas kydölle. Siihen rakensimme hyppyrin ja ladun. Olimme moni Veikko Kankkosia tai norjalaisia mäkihyppääjiä. En muista tarkkaan nimeä, joku Birger kai se oli, mutta mäkihyppyä harjotellessa taisi useammin kerran silloin ja myöhemmissäkin vastaavissa harrastuksissa, mennä suksi poikki. Pellin palalla niitä sitten korjailtiin, mutta eihän ne sukset enää luistaneet yhtä hyvin. Sukuvika, kun suksi ei luista!
Aina oli kuitenkin yhtä hauskaa ja jännittävää serkkupojan kanssa seikkailuissa. Saimme potkukelkatkin hajalle, kun teimme niistä pitkän letkan ja laskimme Rajalan luona olevaa mutkaista mäkeä. Sinne taisi hajota useampi potkukelkka törmätessä jäiseen tien penkkaan. Joku suojelus oli, ettei meille lapsille tullut mitään sen kummempaa kuin mustelmilla selvittiin, eikä kukaan edes luitaan murtanut.
Onnistuin tekemään omia hiihtoreittejä metsään, ja usein pimeään asti viihdyin ulkona. Ainoa haitta oli ensimmäisillä luokilla kansakoulussa rikkinäiset hampaat, joita särki ulkona pakkasessa. Olin saanut pahan karieksen hampaisiini jo alaluokilla. Muistan ne kauhunsekaiset matkat hammaslääkäri Jalkaselle, jossa jokainen koululainen vapisi pelosta kuullessaan porakoneen ujelluksen. Varmasti kaikilla saarijärveläisillä samanikäisillä on muistoja tästä hammaslääkäristä, ja kerralla paikattiin vielä kaikki hampaat, ja taidettiin viipyä siellä puoli päivää. Voi sitä surkeutta, kun sinne joutui kerran vuodessa.
Kuutamohiihtoa harrastettiin ja vietettiin tuntituntolkulla vanhan pehkuladon ympäristössä. Pehkulato oli leikkipaikkana myös mainio. Sieltä haettiin kelkan kanssa hankikeleillä pehkuja, joita sitten me lapset jouduimme pienimään repimällä lehmien kuivikkeiksi. Mutta kuutamolla hiihdimme läheiselle jokivarrelle, ja muistan, kuinka jää petti osin jonkun muun alla. Onneksi selvisimme takaisin suuremmalti kastumatta. Taisi vain suksi kastua siellä joen haaravesillä.
Kokemukset kuitenkin karttuivat, ja talvesta on selvitty myöhemminkin. Tosin viime talvi oli hankala sepelvaltimotaudin takia. Kun sydän korjattiin, pystyi olemaan ulkona pakkasilla. Ihmeellinen vaiva oli, kun esti ulkoilut tammikuun lopun pallolaajennukseen asti, ja sittemmin nautin talvesta Grönlannissa asti, eikä siellä ollut yli 16 asteen pakkanen estänyt liikkumista.
Näin se talvinen maisema säilyy aina ihmeellisenä ja ihana. Mukava on muistella näitä lapsuuden toilailuja, eikä ne niin ainutkertaisia olleet, pahuutta kun myöhemmin harrastettu ehkä jollakin toisella tavalla.
Nautittu talven riemuista, think so, oh no!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti