Voiko mikään koskettaa sielua,
jos sitä ei ole kuin haavoitettu?
Jotain ehkä kovettunut tai kuollut,
mutta voiko sitä herättää enää eloon?
Jos toinen ei tule enää vastaan,
edes puoliväliin siinä tilanteessa,
että myöntäisi omia virheitään,
tai omien etujensa tavoittelua,
onko kaikki vain liian laskelmoivaa?
Eikö silloin olisi helpompi yrittää,
aloittaa ja etsiä jotain uutta tilalle,
jos tuntee jääneensä monesta paitsi,
ellei toisella enää ole aikaansa annettava,
ihminen tuntee silloin olevansa hylätty?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti