Itku sairaalan käytävällä

Yhä muistaa vanhan miehen,
hän itki naisensa perään,
kulki rauhattomana käytävällä,
tuli välillä huoneeseenkin,
ja hän itki ja vaikeroi,
eikä kukaan häntä auttanut,
eikä kukaan häntä kuunnellut
mutta hän ikävöi siellä.

Enkä voinut häntä auttaa,
en häntä, enkä muitakaan,
yritin puhua kaikkien kanssa,
mutta puhuminen oli kiellettyä,
ruokailussa ei saa puhua,
pitää syödä hiljaa,
ettei häiritse muita.

Koko ikäni muistan,
ne kaikki ihmiset,
ne poloiset potilaat,
jotka olivat eksyksissä,
niinkuin minäkin olin,
mutta ehkä toisesta syystä,
mutta kärsin näkemästäni,
enemmän kuin mistään muusta,
siitä valtavasta avuttomuudesta.

Pelko oli läsnä joka hetki,
miten minulle käy,
ja miten minua lääkitään,
enkä minä itse voi mitään,
mitä piikkiä työnnetään,
olen täysin turhaan elävä,
tässä häkkimaailmassa!

Tätä taakkaa kannan,
sitä avuttomuuden tunnetta,
sitä ei voi hallita tilannetta,
eikä voi tietää itse mistään,
voi vain sepitellä tarinoita,
joista tuskin oli apua silloin,
totuutta ei olisi uskottu,
ja siksi valehtelu oli ainoa keino,
selvitä takaisin elävien kirjoihin!