Mies oli torkahtanut hetkeksi metsässä. Hän nojasi puunrunkoa vasten ja pieniä hyönteisiä oli tunkeutunut vaatteiden alle. Hän tunsi jotain kosteaa kasvoillaan. Hän oli vanhingossa raapaissut otsalla olevan haavan auki ja verta tihkui hänen kasvoilleen ja uusi paita oli myös likaantunut. Hän yritti tyrehdyttää verenvuotoa varastamallaan vaatteella, liinan tapaisella, mutta pimeässä kaikki tuntui toivottamalta. Hän ei tiennyt, missä hän oli ja hänen ajantajunsa oli hämärtänyt. Yö tuntui pitkältä, mutta hän ei pelännyt enää. Hän tiesi, että hän oli turvassa niin kauan kuin hän ei olisi ihmisten kanssa tekemisissä.
Äänet ilkeilivät hänelle. Nainen ei enää puhunut hänelle. Häntä jahtasivat nuoret miehet nyt ääninä. He sanoivat, että miksi hän ei antaudu, miksi hän ei mene sairaalaan tai lääkärille. Hän on hullu, ja hänet pitäisi toimittaa hoitoon. Hän on niin vanhan näköinen mies, että kukaan nainen ei enää hyväksyisi häntä puolisokseen. Hän oli liian ruma, ja hän ei enää ollut kenellekään iloksi. Hänen pitäisi saada rangaistus teostaan, mitä hän oli tehnyt. Ja miten tyhmä hän oli ollut ja mennyt tekemään tuollaista. Hän yritti olla kuuntelematta ääniä, mutta välillä ne tuntuivat raivostuttavilta. Hän itse yritti vain olla hiljaa puhumatta mitään, sillä hän ei saanut pitää mitään ääntä. Hän ehkä pelastuisi, jos hän olisi hiljaa. Hän ei voinut tietää liikkuiko yöllä metsässä muita ihmisiä.
Hän näki välillä painajaisia kaikesta tapahtuneesta. Välillä hän oli tukehtumaisillaan savuun ja välillä liekit polttivat hänen ihoaan. Kaikki on yhtä kaaosta hänen mielessään, kun hän heräsi. Hän muisti ihmisten tuskanhuudot ja koko tilanteen. Se kulki kuin filminauhana hänen mielessään. Ei hän voinut kuin yrittää unohtaa, mutta kaikkea tapahtunutta hän ei pystyisi koskaan unohtamaan. Hän muisti kaiken tapahtuneen liiankin tarkasti. Ja hän tunsi kehossaan kipua ja hänen käsivarttaan pisteli välillä. Kämmen puutui välillä. Hän ei ymmärtänyt muuta tehdä kuin liikutella kättään välillä, ja kipu ja käden puutuminen helpotti.
Tilannetta pahensi pimeys ja hän ei tiennyt, miten hän selviäisi eteenpäin. Hän yritti olla mahdollisimman rauhallinen, ja hänen oli varottava uusia haavoja, ettei repisi niitä ja että ne eivät tulehtuisi. Silloin hän olisi pulassa ja ehkä joutuisi hankkimaan lääkkeitä, mutta se olisi liian riskialtista.
Hän oli itse joutunut sattuttamaan itseään, sillä hänen piti näyttää haavoittuneelta ja vahingoittuneelta. Hänen vanhat haavansa olivat jo päiviä vanhoja ja siksi haavojen piti olla tuoreita, ja verta vuotavia. Hän repi terävällä oksalla haavoja ihoonsa, että ne näyttivät eläinten kynsien jäljiltä. Vahingossa hän käytti liikaa voimaa ja sai kasvoihinsa syvän arven, mutta arveli sen olevan uskottavampi, ja häntä oli vaikeampi tunnistaa tässä uudessa ympäristössä. Hänen partansa oli kasvanut ja sänki sai hänet ehkä näyttämään vanhemmelta.
Hän tiesi olleensa huijauksen kohde, mutta hän ei ymmärtänyt, miten hän oli langennut siihen. Miten hänet oli saatu uskomaan kaikkea sellaista, ja miten hän oli ajautunut tuollaiseen mukaan? Hän muisti naisen kasvot ja hänen olemuksensa, jonka hän oli nähnyt torin toisella puolella. Oliko hän nähnyt vain haamun ja olemattoman ihmisen? Oliko kaikki ollut hänen omaa mielikuvitustaan? Hän ei saanut enää unta ja hänellä oli yöllä monta hetkeä aikaa miettiä kaikkia tapahtumia. Oliko hän ollut sokea, ja mikä oli ollut tapahtumissa totta, sitä hän ei pystynyt nyt ajattelemaan! Aamulla hänen täytyi jatkaa matkaa, se oli ainoa varma asia. Niin hän tekisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti