Yö vaihtui hämäräksi aamuksi. Mies päätti lähteä eteenpäin. Hän ei tuntenut maastoa, mutta hän päätti edetä metsän suojassa. Hän oli ollut epätoivoinen yöllä, kun hän näki painajaisunia, ja tajusi, miten elämä oli muuttunut. Äänet olivat ivallisia. Ne sanoivat, että katso nyt itseäsi, mitä olet saanut aikaan. Miten sinä et antaudu, ja kerro, mitä on tapahtunut? Äänet pilkkasivat hänen uskontoaan ja hänen perhettään. Mies koki kaiken turhauttavaksi, mutta ei antanut äänille valtaa. Äänet olivat välillä siriseviä, ja sihinä tuntui metsässäkin seuraavan häntä. Hän ei tiennyt, mistä ääni tuli, ja miksi hän ei saanut olla rauhassa sielläkään.
Yhtäkkiä hän kaipasi kovasti edesmennyttä vaimoaan. Hänen tunsi kehossaan tuskaa ja ahdistusta ja hän itki hiljaa elämäänsä. Hän ikävöi kotiaan, kaikkea tuttua, ja turvallisuutta, jota hän koki vaimonsa eläessä. Kaikki pienet asiat tuntuivat nyt tärkeiltä. Hän kaipasi vaimonsa tuoksua ja ääntä. Miten hän ei ollut läsnä, kun hänen vaimonsa kuoli? Hän tunsi syvää surua kaikesta. Hän ymmärsi, ettei ollut paluuta enää entiseen kotiin, eikä hän enää näkisi sukulaisiaan, eikä vaimonsa kauniita vaatteita. Hän vaipui syvälle omiin ajatuksiinsa ja hän vapisi voimakkaasta mielenliikutuksesta. Hän yritti tyyntyä ja saada itsensä kokoon, koska hän tiesi, että matkaa on jatkettava heti, kun näkee vähänkin ympärilleen.
Mies nousi ylös ja suuntasi metsän reunoja pitkin kohti vuoristoa. Hän ei uskaltanut käyttää tietä, vaan kulki huonoa polkua pitkin. Hän arveli eläinten liikkuneen siellä. Hänen kenkänsä olivat menneet rikki, ja hän yritti selvitä käärimällä vaatteista repimiään suikaleita jalkoihinsa, ettei kivet ja risut tekisi haavoja enempää. Vaivalloisesti hän eteni, eikä hän tuntenut oloaan kovin terveeksi. Otsaa kiristi ja poskessa tuntui kipua. Uudet haavat kasvoissa ja käsivarsissä olivat huonoja nyt, kun hän yritti päästä eteenpäin. Hänen vaatteensa olivat jälleen likaiset ja veriset. Hän ymmärsi, että hän oli ehkä pelottovan näköinen ja outo ilmestys, jos joku sattuisi hänet näkemään. Siksi oli parempi pysyä piilossa nyt.
Hänellä oli vielä vähän leipää tallella, mutta hän säästi sitä myöhemmäksi. Hän ei tuntenut nälkää lainkaan, sillä muutama päivä syömättä oli tehnyt tehtävänsä. Hän ajatteli syödä vasta puolen päivän aikaan, kun olisi päässyt kauemmaksi. Hän yritti seurata mahdollismman helppoa maastoa, että eteneminen kävisi joutuisammin ja hän jaksaisi paremmin kulkea eteenpäin.
Aurinko nousi ja paistoi kirkkaasti. Ilma lämpeni nopeasti, ja hikikarpalot nousivat hänen otsalleen. Hänen piti hidastaa vauhtiaan, sillä hän tunsi, kuinka verta alkoi vuotamaan otsan haavasta. Hänellä ei ollut enää kuin likainen huivi, jonka hän pystyi kietomaan päänsä ympärille. Se liimautui ihoa vasten. Hän ymmärsi, että matka tulisi olemaan vaikea. Hänen oli pakko vain yrittää selviytyä.
Hän ajatteli kaikkea kokemaansa ja ihmisten kärsimyksiä. Ehkä hän joku päivä vielä voisi iloita jostakin. Hän ajatteli, että ehkä olisi vielä toivoa jäljellä. Hän tunsi, että hänen uskonsa olisi vahvempi ja voimakkaampi, ja hän rukoili kävellessään. Hän tunsi syvää helpotusta, eikä hän enää ajatellut epätoivoa, vaan uskoi, että hänelläkin olisi oleva paikka vielä tässä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti