elän nyt uusia päiviä ja uutta tulevaisuutta,
ja teen sen niillä taidoilla ja tiedoilla,
joita olen elämän varrella oppinut.
En minä enää katkera voi olla,
olen nähnyt niin paljon enemmän,
sellaista kärsimystä joka koskee sieluun,
ja minähän olen ihan ihminen vielä itse.
Aina on olemassa pahempi vaihtoehto,
että olisin täysin liikkumaton, ja puhumaton,
olisin täysin vuoteenoma ja yhteenpaikkaan sidottu,
siksi vaikka nyt vaivaisempanakin pääsen liikkumaan,
ja pääsen matkustelemaan maailman ääriin.
Ei minun kannata tulevaisuudesta huolehtia,
olen kirjannut ylös kaikki tarpeellisen,
jotta voin elää turvallisin mielin,
että loppuni hoidetaan oman tahtoni mukaan,
ja tehnyt "sovinnon" yläkerrankin kanssa,
niin sekään ei minua enää paina.
Ihmisen pitää miettiä aina se pahempi vaihtoehto,
että jos olisikin käynyt toisella tavalla,
niin miten minä olisin silloin selvinnyt?
Nyt selvisin kuitenkin suhteellisen terveenä,
ja olen vielä työkuntoinen ja työkykyinen,
ja pystyn puhumaan ja kirjoittamaan,
toimimaan itsenäisesti ja oma-aloitteisesti,
niin miksi minä surisin omaa kohtaloani?
Minä suren enemmän monien muiden puolesta,
näen sen suuren avuttomuuden ja toivottomuuden,
kun elämä näyttää lipuvan ohitse eikä itse voi vaikuttaa,
eikä sen elämän mukaan ehdi mennä, kipujen tai muun takia!
Minä kannan sydämessäni laajempia maailman taakkoja,
ja ymmärrän ettei meillä ole tasapuolisesti kaikkea elämässä,
joillekin on annettu jo paljon vähemmän syntymässä,
ja osaa kohtaa joku muu tilanne tai vaikeus elämässä,
niin silloin me vain joudumme selviämään omilla taidoilla,
ja sellaisilla resursseilla joita pystymme saamaan.
Sanon, että haluaisin auttaa ja ojentaa pelastavan käden monille,
mutta tiedän, että se ei ole minun vallassani, enkä pysty auttamaan,
pystyn vain ehkä vain kuuntelemaan, tai neuvomaan asioissa,
sydämessäni ja sielussani kuitenkin tiedän, että yritän parhaani,
mutta asiat tulevat ulkopuolelta enkä pysty niihin vaikuttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti