Maaliskuun yössä

Ja minä näen kuun taivaalla,
kuinka se valaisee valkoiset pellot,
ja heittää metsään pitkät varjot,
eikä yötä mielessäni ole,
on vain hiljaista odotusta.

Kohta kuulen sen huudon,
joka on kauhuelokuvien klasikko,
ja monissa sarjoissa käytetty,
lehtopöllön väräjävä huuto,
niin hyvin se kaikuu yössä.

Odotan toista huutoa,
mutta kuulen sen vain yhden kerran,
mutta se vakuuttaa aitoutta,
olen keskellä avaraa luontoa,
kuutamon kirkautta ja maisemaa.

Miten minä kuulen viirupöllön,
sen erikoisen puputtavan äänen,
kun koiras ja naaras lintu ääntelevät,
ovat vain muutaman sadan metrin päässä,
metsä on ihmeitä täynnä.

Enkä minä ole kuin vasta alussa matkaa,
mitä kaikkea kohtaammekaan,
sen tasaisen helinän korvissani,
jonka saa aikaan helmipöllön ääni,
sieltä ehkä liki kilometrin päästä.

Mutta lähempää se kuulostaa toiselta,
ihan oikealta puputukselta,
joka joskus tulkittiin toisen eläimen ääneksi.

Niin minä matkaan yössä ja nautin,
tästä tuhansien tähtien tarhasta ylläni,
ja siitä odotuksen tunteesta kuulla,
kuinka viirupöllöt päästävät matalia ääniä,
kolmitavuista huhuilua metsän reunasta.

Voiko kukaan moittia kuulemisesta,
näitä metsän ja maailman omituisia ääniä,
ja voinko olla surullinen kaikesta?

Sitä en voisi olla tässä tilanteessa,
olen läsnä jossakin tiellä,
talvisen metsäluonnon keskellä,
kuutamossa ja tähtien tuikkeessa,
vain kuullakseni luonnon ääniä,
enkä mitään muuta tästä maailmasta!