He veteraanimiehet ja -naiset,
kertovat tarinoita nuoruudestaan,
siitä kun oma koti piti jättää,
ei ollut enää turvallista olla siellä.
Miten he jaksoivat kävellä,
jalkapohjista oli nahka kulunut pois,
ja matkaa oli vain tehtävä,
eteenpäin kohti tuntematonta.
Oli vain ollut tunti aikaa,
ottaa mukaan se välttämätön,
mitä kukakin siinä tarvitsi,
kun sotilaat olivat tulleet.
He ottivat mukaansa karjan,
ja lapset ja hevosen rattaineen,
jos sen saivat ottaa mukaan,
jonkun yksittäisen taloustavaran.
Muuta ei he eivät ehtineet,
kohta oli koko kylä tyhjänä,
kaikki lähtivät tälle taipaleelle,
eikä kukaan tiennyt määränpäätä.
Ja kaikki tämä sama jatkuu,
vielä tänäkin päivän,
vaeltavia kansoja ja kansanosia,
kodistaan pakenevia ihmisiä.
Ihmisillä vailla maata,
tai inhimillistä kansallisuutta,
mihin me sijoitamme kaikki heidät,
nämä tämän maailman 60 miljoonaa,
koditonta ihmistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti