Rakensin pilvilinnoja,
hatarille perustuksille,
niinkuin oli suunniteltu,
ja uskottelin kaikille,
että sellaisia oli olemassa,
niitä koko maailman täyttäviä,
ihan oikeita pilvilinnoja.
Pilvilinnoissa asui unelmia,
ja ne olivat vain onnea täynnä,
niihin ei sade tai viima yltänyt,
ne leijuivat taivaan pilvissä,
ja ottivat energiansa auringosta,
ja ihmisen omista haaveista,
toteutumattomista toiveista,
mutta niihin ihminen tarttuu.
Sellaisesta mitä ei ollut olemassa,
siinä hetkessä tai tilantessa,
mitä vaille ihminen oli jäänyt,
eikä hänelle tuntunut olevan pelastusta,
kun muut olivat hänet hylänneet,
eivät olleet kuunnelleet tai nähneet,
sitä ihmisen hätähuutoa,
siinä ahdistuksen tilanteessa.
Paetakseen elämän realismia,
ehkä huonoa kohteluakin,
ja jos oli unohdettu elämästä,
heitetty syrjään yhteisestä,
hylätty ja alistettu jollakin tavalla,
se pilvilinna oli mielen pakopaikka,
ja pelasti ihminen pahemmalta,
siltä mustemmalta uhalta,
joka jo toista jalkaa veti,
sinne maan pinnan alle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti