valkoisista puhtaista hiutaleista,
ja hohtavasta tummasta vedestä,
tämä on minun rakas kotikylä,
tällä sillalla usein seisoin nuorena,
ja katselin virtaavan veden pintaa,
Ja minä kirjoitin kotikylästäni,
jo silloin aivan nuorena tyttönä,
kuinka rikasta oli elämäni,
kaikki luonto ympärilläni,
ja kuinka minä pidin eläimistä,
miten paljon merkitsivät,
lehmät, vasikat, kissat ja koira,
ja ne monet muut eläimet.
Ei meillä ollut elämän rikkautta,
sitä aineellista ja turhuutta,
meillä oli rikasta luontoa,
ja paljon muuta kokemista,
asuttiin vailla sähkövaloa,
eikä pihavaloja näkynyt missään.
Siellä oppi kulkemaan kuun mukaan,
hiihdeltiin sisarusten kanssa,
hankikeleillä kuun valossa,
laskettiin mäkiä joen varressa,
kuljettiin pelloilla ja soilla.
Miten vähästä lapsi iloitsi,
kun oli ympärillä rikas luonto,
ja kaikki kodin eläimet,
ja monta sisarusta mukana,
ei siinä kaivannut muuta.
Lukemaan vaivoin opin,
ensimmäinen luokka oli vaikea,
enkä osannut rauhoittua koulussa,
milloin oli tavarani hukassa,
tehtävät oli tekemättä vihkoissa,
seisoin joka päivä pulpetin vieressä.
Olin kova jo silloin piirtämään,
ja tein nuoremman sisareni piirustukset,
hän omasta avunpyynnöstä,
ja taas sain seisoa luvattomasta työstä,
mutta opin pitämään puoliani,
ja minulla oli aina kiire ja juoksin.
Viihdyin risumajoja rakentamassa,
ja olin tuntikausia metsätöissä mukana,
kasattiin kuusenhavuja jonkun rungon ympäri,
ja kohta oli meillä oma pieni koti siellä.
Monta kertaa äiti odotti sydän syrjällään,
mihin ovat lapset hävinneet kokonaan,
niin pitkään me oltiin omilla teillä,
joskus jopa tukkireen päällä,
tai pahnoja ajamassa naapurin hevosella.
Ei siinä tullut mieleen kiirehtiä,
meillä tuntui olevan aikaa vain leikkiä,
ja olla siellä korvessa ja metsän keskellä,
siellä minäkin sain sen oman luottamukseni,
luontoon ja metsän rauhaan, elämään,
ja tähän Luojan luomaan ympäristöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti