Viikko oli edennyt tavalliseen tapaan töissä ja oli jo perjantai. Hän oli palannut töistä hyvin väsyneenä. Aamut olivat pimeitä ja illalla oli myös pimeää hänen palatessaan töistä. Valoisaa aikaa oli vähän ja se kaikki meni työpäivinä työtehtävien hoitamiseen. Hän oli kuullut ääniä jo useita kuukausia ja nainen oli puhunut hänelle autossa, mutta nyt naisen äänen hän kuuli usein kotonaankin.
Hän oli kertonut naisesta muille ihmisille ja jopa työpaikallaankin, mutta kaikki ihmettelivät, että nainen ei ollut tullut hänen kanssaan keskustelemaan lainkaan, eikä hän tiennyt naisen nimeä tai osoitetta, eikä hänellä ollut tietoa naisen perheestä. Oli enemmän kysymyksiä kuin oli vastauksia. Hän lopetti puhumisen tulevasta puolisostaan, koska ihmiset ihmettelivät hänen juttujaan ja pitivät sitä lähinnä huvittavana, että hän uskoi niin vahvasti menevänsä jonkun tuntemattoman naisen kanssa naimisiin.
Tänään hän söi nopeasti ilta-aterian ja aikoi lähteä vielä ulos hetkeksi. Yhtäkkiä hän muisti edesmenneen vaimonsa tavarat, jotka olivat vielä kaapissa lajittelematta, eikä hän ollut heittänyt mitään menemään vaimonsa vaatteistakaan. Hän avasi kaapin ja katsoi vaimonsa kaunista hääpukua, ja sitten hän etsi vaimonsa kengät ja kauniin huivin. Hän liikuttui ja kyyneleet virtasivat hänen kasvoillaan. Hän kaipasi vaimoaan kovasti ja vaimonsa läheisyyttä. Kuinka syvästi he olivat rakastaneet toisiaan. Hän oli suunniltaan surusta hetkessä.
Ja hän ihmetteli, miten hän voisi mennä toisen ihmisen kanssa naimisiin. Hän ei tiennyt enää mitä olisi ajatellut kaikista tapahtumista. Hän itki pian vuolaasti ja siveli kaunista hääpukua, ja katsoi vaimonsa kenkiä. Miten hän oli unohtanut näin nopeasti heidän onnensa ja kaikki ne kauniit päivät, jotka he olivat olleet yhdessä.
Hänen vaimonsa oli ollut kaunis ja hyvin hyväsydäminen, eikä hän valittanut koskaan hänen pitkistä työpäivistään. Vaimo oli ahkerasti laittanut kotia kuntoon, ja oli ollut hyvä ruoanlaittaja. Ja heillä oli syvällisiä keskusteluja elämästä ja he olivat toivoneet ja rukoilleet yhdessä saavansa lapsia ja oikean perheen. Mutta se ei ollut toteutunut, ja siksi he olivat vain enemmän yhdessä aina kuin kukaan muu ymmärsi. He tukivat toinen toisiaan kaikessa.
Miten hän kaipasikaan vaimonsa kosketusta ja tuoksua? Miten paljon hän tunsi liikutusta katsoessaan vaimonsa huivia ja painoi sen omaa poskeansa vasten. Hän tunsi tutun tuoksun ja hän itki yhä, ja hän valitti hiljaa mielessään, miten elämä oli ollut julma ja jättänyt hänet yksin.
Hän oli liian keskittynyt suruunsa, eikä hän kuullut edes mitään ääniä. Hän itki ja vaikersi, ja oli surun murtama. Hän muisti vaimonsa äänen ja sanat aivan kuin ne olisivat olleet kuultu vasta eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti