Ahdistus

Ei voi kertoa sitä määrää,
mikä ahdistusta sisältyy,
yhteen päivään pakkohoidossa,
miten sinä et pääse ulos,
kuin sairaalan ympäri hoitajan kanssa,
ja miten sinä yrität keksiä keinoja,
et selviäisit kaikesta tästä,
lasket sekunteja päivässä,
ja yrität vain selvitä eteenpäin.

Sitä ahdistusta et pääse pakoon,
se on koko ajan läsnä sinussa,
sinä et voi muuta kuin alistua,
tälle pakkolääkitykselle ja -hoidolle,
ja yrität sepittää lukemattomia tarinoita,
etkä tiedä että vitsitsikin ovat sairautta,
sinun on siten vain vaiettava,
ja lopetettava puhuminen kokonaan,
oltava hiljaa päivästä toiseen.

Sinä ole alistetumpi kuin kulkukoira,
ja antaisit pian vaikka itsesi kuolla,
että pääsisit edes tunniksi ulos,
vapaaksi katsomaan taivaan lintuja,
sitä ei ihminen voi käsittää,
mitä on olla alistettu  ihminen,
ja ahdistettu nurkkaan,
eikä sinulla ole oikeuksia,
olet vain potilas numero se ja se!

Sinä muistat kaiken sen,
ne jokaiset hetket ja päivät,
miten aika matelee hitaasti,
etkä pysty auttamaan itseäsi,
etkä muitakaan ihmisiä siellä.

Sinun sielusi särkyy palasiksi,
eikä sinun sydäntäsi kukaan korjaa,
olet paljon enemmän rikkinäinen,
ja lopun ikäsi kärsit kaikesta,
siitä mitä näit siellä omin silmin,
ja suret kaikkien muidenkin kohtalot,
se on sinun taakkasi loppuelämän ajan.

Näet kuinka he lukivat iltalehteä,
olivat vain omassa kopissaan,
kiireisiä töitä tehden ja jutellen,
mutta eivät auttaneet näitä poloisia,
jotka vaelsivat käytävillä itkien,
tai autistista joka haki ymmärrystä,
ja tukea muista hoidettavista.

Ei en minä ymmärtänyt mitään,
koko hoidosta tai elämästä siellä,
tämä oli minulle tuntematonta,
mutta muistan ihmisten ilmeet,
kaikki ne eksyneet ihmiset siellä!

Siksi minun sydämeni särkyy,
aina yhä uudelleen kun muistan,
ne kaikki kalliit sekunnit,
kun olin kahlehdittuna henkisesti,
ja fyysisesti seinien sisälle!