Siinä se oli lahopuun kannolla,
metsän emäntä, kuukkeli,
hyvän onnen lintu,
myyräsaalista kohta sai.
Sinne minun sydämeni jäi,
sinne Kuusamon metsiin,
siellä minä kuukkelit näin,
ehkä useammin ne kuulin.
Olen joskus yhtä kulunut,
ja latvasta katkennut puu,
kuin hirvien katkoma mänty,
elämä ei edisty eteenpäin.
Mutta kiipesin ylöspäin,
vaarojen kivikkoiset polut,
ja taistelin sinne huipulle,
katsomaan näitä maisemia.
Siinä tunsi itsensä pienemmäksi,
ei sitä kauneutta ja suuruutta,
voi käsittää mitenkään,
miten luonto korjaa,
ja hoitaa ihmisen mieltä.
Latasin akkuja todenteolla,
ja palaan sinne yhä uudestaan,
niinkuin olen tehnyt kauan,
jo parikymmentä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti