Minä ymmärsin tuskan,
ja kuuntelin kertomukset,
tunsin syvää myötätuntoa,
siitä kaikesta kärsimyksestä,
jota hänelle oli annettu,
enkä ymmärtänyt miksi,
hänet oli tuohon valittu.
Mutta tiesin minäkin,
että mitään en voisi muuttaa,
sillä ohjelmat jatkavat kulkuaan,
ilman omaa tekemistä tai osaamista,
kaiken ulkopuolella olemme,
oman elämämme suhteen,
siihen emme voi vaikuttaa.
Miten paljon ihminen kestää,
sen kaikan jatkuvan paineen alla,
miten paljon se sielua järkyttää,
että jonkun elämä näin valuu hukkaan,
enkä minäkään voi mitenkään auttaa,
muuten kuin vain kuuntelemalla,
ja olemalla läsnä siinä tukijan osassa.
Ehkä se joskus lohduttaa,
että emme ole koskaan yksin,
meitä on niin paljon kaikkialla,
ja kaikki ovat kokeneet kaikkea,
samanlaisia asioita ja elämän vaiheita,
ja heidät kaikki on jotenkin tuomittu,
tuohon koe-eläimen rooliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti