Eksyksissä

Hän ei pystynyt puhumaan,
eikä ilmaisemaan itseään,
hän oli autistinen nainen,
mutta hänen silmistään näin,
kaiken sen tuskan,
läheisyyden kaipuun,
inhimillisen hyväksymisen puutteen,
jota tuskin hän siellä sai.

Ja minä puhuin hänelle,
sillä käsitin,
että hän on paljon viisaampi,
ehkä paljon enemmän tietävä,
kuin  minä koskaan olen ollut,
mutta hän ei pysty sitä ilmaisemaan,
ja hän näki minut,
hän ymmärsi että tiedän,
että hän on vain vankina,
omassa ruumiissaan ja mielessään,
ja kaipaisi vain hyviä sanoja,
kuten moni muukin.

Hän oli siis eksyksissä,
niinkuin moni muukin,
ne vanhemmat ihmiset,
siellä psykiatrisella osastolla,
joka ei enää hoitanut heitä,
sillä inhimillisellä tavalla,
he olivat jo elämänsä loppupäässä,
oman käytöksensä,
ja omien mielipiteidensä vankeja,
eikä heitä enää voisi muuttaa,
eikä heidän tapaansa elää,
enää muuttuisi mihinkään.

Miten inhimillisyys puuttui,
ja miten sydän voi särkyä,
siitä ihmisten tuskasta siellä,
kun näkee ihmisiä eksyksissä,
vailla oikeaa hoitopaikkaa,
ja vailla kuulemista,
vailla mitään oikeuksia,
päättää omasta elämästään,
ihminen on silloin vankina,
vankila siellä osastolla,
hänen sielunsa on vankina,
siinä hänen ruumiissaan.

Kuolemakin olisi ollut armeliaampi,
silloin siinä tilanteessa,
ainakin omalla kohdallani,
sen totesin silloin,
ja sen totean tänäänkin!

En pystyisi elämään vangin elämää,
jossa sielussani kärsisin niin paljon,
näkisin heidän kaikkien kaipuun,
saada edes jonkinlaista hyväksyntää,
tässä elämän kirjossa,
että hekin ovat vain ihmisiä,
mutta heillä on omat tapansa,
ja omat mielipiteensä,
he ovat vain inhimillisiä olentoja!

Hei he vain ovat tavallisia ihmisiä,
ja osa siellä ilman oikeaa psykiatrista sairautta,
sillä emme me ole samasta muotista,
meillä ei hyväksytä erilaisuutta,
ja siksi elämämme on erittäin epäinhimillistä,
täällä hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi!