Mielisairaalasta

Enhän minä tiennyt siitä mitään,
miten minä olin joutunut sinne,
sillä minut oli kuultu väärin,
enkä ollut sitä taloa polttamassa,
vaan roskia olin menossa polttamaan.

Puhuin ääneen tietokoneelta kuuluvien äänien kanssa,
sen pääsiäisen takia sen korttitalon polttamisesta,
että jos on pääsiäinen ja pääsiäisnoita asuu siinä,
siis se pääsiäisen paha henki,
se pitäisi silloin polttaa!

Miten minä itkin joka yö,
surin heidän kaikkien muiden sairaudet,
ja itkin itsekseni peiton alla hiljaa,
että en olisi häirinnyt muita.

Minä säälin sitä miestä,
joka ikävöi ja itki avopuolisonsa perään,
yritti etsiä seuraa muista naisista,
ja pyrki välillä naisten huoneisiin.

Minä itkin sen autistisen naisen puolesta,
jolle kukaan ei puhunut mitään,
sillä yritin puhua hänelle,
ja näin että sain kontaktin,
ja hän tuli siihen lähelleni,
sillä läheisyyttä ja hyväksymistä hänkin kaipasi.

Minä ihmettelin niitä vanhuksia,
miksi heidät oli tuotu sinne,
hehän kuuluisivat joko omaan kotiinsa,
tai palvelutaloihin asumaan,
sillä ei se ollut oikea paikka heille,
he olivat eläneet jo pitkään,
eikä heidän luonteenpiirteitä enää,
kukaan pystynyt muuttamaan
he olivat jo omassa maailmassaan.


Minä säälin sitä kehitysvammaista naista,
joka ei tiennyt miksi oli siellä,
näin että hänenkin paikkansa oli muualla,
että häntä pitäisi tukea muutoin,
ja auttaa ihan arkiaskareissa.

Mutta miksi ihmiset jätettiin siellä niin yksin,
yritin puhua jokaiselle heille,
että he tuntisivat olevansa arvokkaita,
ja tuntea että joku välittää heistäkin,
ymmärsin että vähemmälle elämässä jäänyt,
jää vähemmälle myös tässä paikassa,
miten minä voisin auttaa heitä,
että hekin olisivat ihmisarvoisia ihmisiä!

Miten mieleni rikkoutui kaiken tämän takia,
miten syvät arvet koko sairaalajakso teki,
ei niitä voi koskaan unohtaa,
tunnen ne tilanteet, tuoksut, ja muistan kaiken,
sen pakkolääkityksen turhuuden,
koska kukaan ei tiennyt,
mitä ja miksi koko kiusanteko oli tehty!

Minä kärsin suunnattomasti kaikesta,
tunsin suurta ahdistusta tapahtumista,
ja kaikesta kuulemastani,
miten ihmistä ei hyväksytä yksilönä,
sillä siinähän on elämän rikkaus!

En minä unohda kokemuksiani,
ne ovat suurena mustana möykkynä,
ja ihmettelin miksi ei ole tekemistä,
terapiaa, taidetta, musiikkia tai liikuntaa.

Ei se sairaanhoitajan kanssa,
sairaalan ympäri kävely käy liikunnasta,
eikä tuo ihmiselle onnen tunnetta,
jos ihminen luotu luonteeltaan vapaaksi,
niinkuin taivaan lintu,
joka voi tulevaisuudessa,
jopa Victorian putouksille matkustaa!