Laina-aikaa

Keskellä kesää,
kaikkialla kukkii,
kuin unessa joskus,
ihminen unelmoi,
herkkää ja haurasta.

Elämän pinta on siinä,
viimeiset illan säteet saa,
kun katsoo kesäyötä,
joka väreissä kylpee.

Kukimme aikamme,
monissa väreissä,
elämän unelmissa,
omissa ajatuksissa,
etsimme kirkkaampia polkuja,
milloin uutta ja kimaltavaa.

Kuin kukkina kukoistamme,
lakastumme aikanaan,
värit haalistuvat,
ajat muuttuvat,
elämämme käy vähiin,
eikä aikaa ole enempää,
kuin se oma annettu aika.

Niin kuin luonto herää,
aina uuteen aikaan,
ihmisen elämä vaihtuu,
aina uudelleen,
yhdestä jaksosta toiseksi.

Jokaisella ajalla,
on oma merkityksensä,
luopuminen jostain,
jota on tavoitellut,
opetella tyytyväisyyteen,
olla kiitonen,
vain siitä mitä on saanut.

Elämässä on uutta,
jokaisessa kaudessa,
jokainen päivä on uusi,
jokainen päivä on uusi armo,
kuten mummoni sanoi aina,
elämä on vain laina-aikaa.

Joudumme luopumaan,
antamaan periksi,
kun aika on koittanut,
kesä saapunut syksyyn.

Elämän syksy on nöyrä,
katsoa mennyttä aikaa,
olenko silloin tyytyväinen,
olenko elänyt oman elämäni.