Kasteinen maa,
on sateensa itkenyt taivas,
purkanut tuhannet pisarat,
kuin ihmisen kyyneleet.
Vedet virtaavat joskus,
valtoimenaan surusta,
syyllisyyden tuskasta,
siitä mitä ei saa tekemättömäksi.
Ilman johtamista harhaan,
ilman niitä turhia sanoja,
joita tutut äänet lausuivat,
olisin ihan toinen ihminen.
En itkisi yhtenään surujani,
enkä tuntisi sydämessä tuskaa,
näkisin hänet edes joskus,
voisin nähdä ne kauneimmat silmät.
Mutta tyydyttävä on,
tähän tyhjyyden olemukseen,
jonka joku sisääni sai,
minulta rakkaimman riisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti