Minä en saa tavata lapsenlastani usein. Tapasin hänet joulukuussa ja edellisen kerran heinäkuussa. Tapaamiset on evätty sen takia, että jouduin viime kesänä psykiatriselle osastolle tarkkailuun.
Minut siis laitettiin kyseenalaisella lähetteellä sairaalaan, ja vaadin nähdä paperit siellä sairaalassa. Nauroin kun luin lauseen, koska se ei ollut minun sanomani. Sangen outona pidin lausetta, jossa ei ollut mitään järkeä: "Usan armeija seuraa minua ja lääkäri lähettää minut turvaan sairaalaan."En tiedä, kuka on keksinyt lauseen?!
Mutta kun jouduin sairaalaan oli joku soittanut minusta eteenpäin, ja minut evättiin tässä tapauksessa lapsenlapsen edun takia tapaamisista. Minä olin liian sairas, että olisin voinut tavata häntä. Jokainen työpaikkani työntekijä oli kauhuissaan tilanteesta, olinhan ollut töissä jo yli kolme kuukautta, eikä kukaan ollut sairauttani havainneet.
Nyt ehkä tapaan lapsen armosta kerran tai pari vuodessa, kuka sen tietää? Ei kukaan voi vastata. Omat lapseni olen hoitanut huolella. Kaikkea sitä on kuullut ihmeellisiä asioita, kuinka huono äiti olen ollut ja miten huonosti olen hoitanut taloutta. Kuinka vain tuhlaan rahaa!
Mutta tietääkö kukaan, että talon tontti on ostettu minun sisarusosuudella aikoinaan. Ja tietääkö moni, että olen tehnyt kahta työtä yli kymmenen vuotta, että pystyttiin pitäämään talo takausvelkojen takia. Olin töissä päivätyön lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin. Olin huono äiti, kun olin paljon poissa! Mutta muutoin olisimme joutuneet etsimään vuokra-asunnon, ja lasten harrastukset lopettamaan. Halusin kuitenkin yrittää, vaikka taakka oli kuinka raskas. Miten merkittävä oli tuo lisäansio, ja myös sisareni joutui taloudellisista syistä tekemään siis samasta syystä kahta työtä, ja oli kiitollinen minulle, kun kerroin, että hänkin voisi saada lisäansioita, joita tekikin monta vuotta. Näin me sisarukset yritimme molemmat pelastaa itsellemme asunnot ja lopulta onnistuimmekin siinä, että pystyimme elämään siellä missä halusimme.
Mutta muistaako kukaan, miten tärkeä on äiti pienelle lapselle lapsuudessa? Äiti on se joka lapsen hoitaa, jos isä sattuu ottamaan liikaa viinaa viikonloppuisin. Sitäkin sattui aika useasti, eikä kukaan voi sitä kieltää. Miten olisi tapahtunut, jos molemmat vanhemmat olisivat juoneet paljoan? Minä en ole tähän ikään mennessä sairastunut krapulaa. Tosin olen kärsinyt kerran aivoverenkierron häiriön, jonka muut tulkitsivat voimakkaaksi humalatilaksi. En pystynyt puhumaan selkeästi ja en pysynyt pystyssä ilman tukea seinästä. Ne entsyymiarvot olivat vielä kolme ja puoli kertaiset viiden päivän kuluttua. Onneksi aivot selvisivät ilman vaurioita.
Sittemmin sairastuin vakavaan sepelvaltimotautiin. Siitäkin selviäminen oli hiuskarvan varassa. Tuotin multaa pihamaalle, ja mieheni ei ollut innokas sitä kärräämään, vaan sanoi minulle, että kun olet tilannut, niin saat itse levitellä sen pihaan. No teinhän työtä käskettyä. Koville otti, kun rintalastaan pisti aina kun ylämäkeen multakuormia lykkäsin, mutta työn sain tehtyä. Vasta yli puoli vuotta myöhemmin minulle tehtiin pallolaajennus, ja vasen sepelvaltimo oli 98 % tukossa. Siinä oli syy siihen valtavaan väsymykseen, ja kaikkeen muuhun sekavuuteen, joka hulluudeksi julistettiin jo aika päiviä sitten.
Olin joutunut vakavan kiusanteon uhriksi, enkä ADHD -persoonana ollut siitä hiljaa. Nyttemmin on selvinnyt täysin identtinen tapaus muualla päin Suomea. Heille tehtiin ihan vastaavat teot kuin meidänkin perheelle. Kiitos, että hän ilmoitti minulle, en ole ollut mitenkään luulosairas, vaan voidaan tehdä ihmiselle jotain, mitä muut eivät koskaan voi käsittää!
Minä en siis näe sitä pientä lasta juurikaan. Ehkä saan joskus keväällä nähdä hänet. Mutta en minä voi surra, sillä maailmassa on paljon lapsia ilman omaisia. Minäkin voisin ryhtyä jälleen tällaiseksi tukijaksi ja ottaa ulkomailta kummilapsen itselleni jälleen.
Ehkä voisin tavata esim. Venäjältä tai Virosta lastenkodista otetun lapsen useammin kuin oman lapsenlapseni. Minullahan on ollut aikaisemmin kolme lastenkotilasta, joita olen tukenut. Ja heistä Reelika kävi meillä jopa kolmena kesänä, kun hain hänet lastenkodista tänne Suomeen. Hommasin passin ja allekirjoitin paperit hänen hoidostaan Suomen matkalla, hommasin ensimmäisen pyörätuolin Porvoosta, ja hän tykkäsi käydä mm. Prismassa.
Miten kiitollisia sellaiset lapset olivat vähästäkin?! Voisiko kukaan suomalainen lapsi olla kiitollinen niin pienestä asiasta, että pääsee käymään isossa kaupassa? Tai vein hänet mökille Konginkankaalle, siellä hän makasi laiturilla ja käsillään kokeili vettä ja nauroi, ja ilakoi. Tai ryömi aina meidän takakuistille, vetäen käsillään, ja pelkäsin jo, että hänen käsivartensa ovat ihan verillä, kun vien hänet takaisin Viroon lastenkotiin, niin paljon hän nautti siitä, että pääsi ulos ihan takaovesta suoraan ja katsomaan luontoa, lintuja, kasveja ja taivaan pilviä.
Mutta ehkä löydän vielä lapsen, joka kaipaa jotakin tällaista, ja saisi itselleen ihan oman ristilapsen, kuten he meitä kutsuivat, olisin jälleen ristiema, jollekin lastenkodissa kasvalle lapselle. Ehkä on aika kirjuttaa lastenkodule!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti