Kirkkautta kohti,
kohoaa kirkon torni,
taivasta tavoitellen,
katson sinne korkealle,
ja yhä näen kauneuden.
On sinisen hämärää,
vanha harmaa riukuaita,
kujan muodostaa,
koivujen reunustamana,
keskellä maalaismaisemaa.
Miten ihminen on yksin,
mutta miksi ei koe yksinäisyyttä,
on vain voittanut taistelun,
jotakin sellaista vastaan,
jota ei toinen voi ymmärtää.
Siinä sitä vain on hiljaa,
katsoo vanhoja hautakiviä,
eläneet ovat ihmiset ennenkin,
kuolleet ja haudattu,
sinne kivimuurien keskelle.
Ei enää tarvitse pelätä,
sitä viimeistä sijaa matkalla,
sen olen jo itse valinnut,
ja siksi tiedän olevani turvassa,
siinä isommalla kämmenellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti