Ei elämä tähän pääty,
vaan se jatkuu,
jonkin matkaa,
päivieni ketju on tuntematon.
En minä sure,
en osaa olla murheellinen,
sillä kuten äitini sanoi,
"jos ei olisi tullut tätä (syöpä),
olisi voinut tulla jokin muu"!
Niin hän alistui kohtaloonsa,
olematta kuitenkaan katkera,
hän tajusi eläneensä rikkaan elämän,
ja saaneensa monta lasta,
monet sukulaiset muistivat,
ja hän oli monessa mukana,
ihan viimeisiin kuukausiin asti.
Kun hetket olivat vähissä,
hän oli kiitollinen pienestä,
siitä pehmoisesta huovasta,
tai niistä ranteenlämmittimistä,
ja ne olivat hänellä aina,
jopa hänen kuolleessaankin!
Ja sain ne sairaalasta mukaani,
kun kävin laittamassa hänet arkkuun,
siinä hän oli niin pienenä ja hentona,
ja laitoin hänelle mukaan valokuvat,
lapsista, lastenlapsista, edesmenneestä puolisosta,
ja kukkia rinnan päälle,
ja soitin cd-soittimella muutaman kappaleen,
niistä omista runoistani,
olinhan saanut ne vasta pari kuukautta aikaisemmin.
Siinä peittelin ja katsoin häntä,
ja arkku suljettiin kiinni,
ja minä olin hyvästellyt hänet,
olin ainoa omainen siinä paikalla,
ja tunsin suurta kiitollisuutta.
Äiti oli kuitenkin ollut se rakkain,
joka oli aina miettinyt minunkin elämääni,
auttanut ja tukenut,
ja muistanut lapsiani,
vielä sairastaessaankin,
toin aina jotain hyvää mukanani,
hän muisti - pojat ja mieheni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti