niistä minuuteista, hetkistä,
päivästä toiseen,
parhaimmalla tavallani,
hiljaisuudessa, vaikenemalla,
sillä vain se voisi pelastaa,
joutumasta elinikäiseen kadotukseen!
Niin koin kaiken sen,
näin jälkikäteen ajatellen,
se oli elämäni ahdistavinta aikaa,
olla vailla mitään ihmisoikeuksia,
enkä tiennyt kuinka kauan,
tai miten pelastaisin itseni sieltä,
kaikki oli liian epävarmaa,
ja toisten ihmisten käsissä.
Minä vain vaikenin kaikesta,
siitä kohtaamastani vääryydestä,
siitä kohtaamastani vihasta,
ja siitä kohtaamastani pahanteosta,
sillä kukaan ei voinut uskoa sitä,
mitä ihmiselle on todellisuudessa tehty,
siihen ei tavallisen ihmisen mielikuvitus riitä!
En koskaan unohda tapahtumia,
niiden kuukausien aikana,
jolloin koin ehkä sellaista,
mikä koski tai satutti sydäntäni,
enemmän kuin mikään aikaisempi,
se ihmisten henkinen huoli ja hätä,
jota ei voi sanoilla kuvata,
he olivat liian eksyksissä yksin,
eikä heitä siellä edes autettu!
Näin liian paljon sellaista,
mitä en olisi halunnut nähdä,
koin liian paljon ahdistusta,
jota näin toisten silmissä,
että voisin kokea olevani rauhassa,
näiden asioiden parissa,
ne ovat pahinta painajaista,
jota elämä voi tarjota ihmiselle!
Siksi en koskaan toivoisi,
joutuvani edes vanhana laitoksiin,
minun paikkani ei ole siellä,
ahdistuisin liikaa suljetussa tilassa,
enkä selviäsi siitä mitenkään,
vaan jos saisin päättää,
toivoisin matkani päättyvän,
vain erittäin suorilta jaloilta,
saappaat jalassa kuten täällä sanotaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti