Elämä ei ole hiljaa, eikä aika ole vielä pysähtynyt. Syksyn tuuliset säät tunkeutuvat huoneisiin. Yöt ovat viilentyneet. Hän istuu hiljaa nojatuolissa, mutta vain hetken aikaa. Pian hänet on autettava vuoteeseen. Elämässä vaihtelevat valoisat puolet, ja varjoisat hetket, jolloin läsnä on itku ja hiljainen valitus. Hän on hiljainen nyt, eikä anna kenenkään kärsiä omasta puolestaan. Hän pitää yllä lohdutuksen ilmapiiriä. Älkää surko tai olko huolissanne, hän pyytää läheisiään hyväksymään, että tämä on hänen elämänsä osa. Jos ei olisi tätä sairautta, olisi voinut tulla muita vaikeuksia elämään.
Tänään hänen jäseniään kolotti pahemmin, ja laihat käsivarret palelivat kovasti. Hän oli kietonut itsensä huovan sisälle, vain kasvot olivat paljaana. Sateinen ilma teki kylmyyden, joka tuntui kaikkialla. Se tuntui pahentavan hänen oloaan nyt, kun vartalo oli menettänyt suuren osan painostaan. Silmissä oli kuitenkin vielä lämpö ja läsnäolo. Hän halusi olla vielä elossa ja mukana elämässä, eikä hän halunnut miettiä vielä kaiken lopullisuutta. Hän valoi uskoa ympärilleen, vaikka tiesi, että väistämätön olisi pian edessä.
Miten ihminen pienenee ja voimat heikkevät, kun alkaa olla lopun aika? Miten vähän ihmisestä jääkään jäljelle?
Mies oli ollut töissä pitkän päivän, kuten hän oli yleensäkin. Vain lyhyet hetket aamulla, ja illalla hän oli läsnä, ja öisin he joskus itkivät yhdessä, rukoilivat ja toivoivat parempia hetkiä. Kumpikin tiesi kuitenkin, että tämä olisi ehkä heidän viimeinen yhteinen kuukautensa. Aikaa ei olisi enää tuhlattavaksi. Nyt oli sanottava kaikki se, mitä ei aikaisemmin ollut sanonut. Oli tehtävä tilit selviksi tässä elämässä, ettei jäänyt epäselviä kohtia tai asioita hoitamatta. Hän yritti olla selväjärkinen ja muistaa kaiken, mitä hän oli päivällä hereillä ollessaan miettinyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti