Hän oli aivan hiljaa. Kasvoilla oli levollinen ilme. Ja hiljaisuutta vanha nainen ihmetteli, mutta pian hän tajusi jotain muuta. Aika oli pysähtynyt hänen kasvoillaan. Hän oli siirtynyt rajan toiselle puolella. Ja vain sen muutaman kymmenen minuutin aikana, jotka hän oli ollut poissa.
Miten kaikki oli käynyt noin nopeasti? Hän oli viipynyt liian kauan poissa, eikä hän ollut läsnä, eikä ollut katsomassa häntä. Hän tunsi itsensä pettäjäksi, ettei ollut huolehtinut hänestä, vaan oli poistunut asunnosta. Mutta olisiko hän voinut auttaa mitenkään? Tuskinpa siitä olisi ollut hyötyä tai merkitystä, sen hän käsitti pian itsekin. Ja kyyneleet valuivat pitkin hänen uurteisia kasvoja, ja hän itki pian ääneen ja valitti. Hän oli jo vanha nainen, ja olisi ollut ennemminkin hänen vuoronsa lähteä kuin tuon nuoren naisen. Hän käsitti elämän suuren vääryyden.
Miten hän kertoisi miehelle viimeisistä hetkistä? Hän huolestui ja yritti miettiä lohdutuksen sanoja ja miten hän saisi viestin miehelle, että hänen vaimonsa oli kuollut. Kuka voisi auttaa häntä ja kuka voisi lohduttaa?
Onko vain kaikki nyt loppunut ja elämä sammunut näissä huoneissa? Ilma tuntui tunkkaiselta, ja hänen oli aukaistava ikkuna. Tuntui kuin raitis ilma olisi loppunut. Hän katsoi nuorta naista, eikä hän voinut tehdä enää mitään. Hän vain istui hiljaa paikallaan ja tuijotti seinällä olevaa nuoren naisen pukua. Pitäisikö hänen pukea hänet hänen parhaimpiinsa, jos joku tulisi vielä häntä katsomaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti