Kana nimeltä Tiina

Kana nimeltä Tiina

Isämme oli innokas kanankasvattaja. Muistan hyvin isot hautomokoneet, tuvan nurkassakin taisivat välillä olla, ja pikkutipuja odotettiin innokkaasti ainakin lasten toimesta, ja miksei aikuisetkin innostuneet näkemään pienet keltaiset pallerot, kun ne kuoriutuivat siellä koneessa. Isä kasvatti untuvikkoja jonkin aikaa ennen kuin erotteli kukkopojat pois kanojen joukosta. Hän kasvatti kanoja ihan myyntiin asti, ja muistan, että niitä kuljetettiin Mossen kyydissä ympäri lähikylää. Meille lapsille untuvikot olivat suuri ihmetys ja usein oltiin mukana touhumassa, kun poikaset kuoriutuivat, ja muistan, että ne laitettiin sankoon ja kuljetettiin kanalaan lämpölamppujen alle kasvamaan.

Kukkopojat eroteltiin kanoista käsin ja isä teurasti kukkopojat aika pienenä, koska niitä oli liian paljon, tai miten sen sanoisi, että niitä ei kasvatettu teuraaksi siihen aikaan. Hän löi puulla päähän ja sitten ne laitettiin metsään, ja ketut taisivat hakea osan ruuaksi. Mutta minä sain neljävuotiaana vuotta vanhemman serkkupoikana kanssa päähäni, että voimme tehdä kanojenjalostusta isän antamien esimerkkien pohjalta. Niinpä menimme kanalaan ja otimme kymmenkunta tipua, ja sitten liiteriin tekemään sama kuin isä oli tehnyt niille. Muutaman ehdimme kai listiä, ennen kuin aikuiset keskeyttivät meidän puuhat.

Serkku pinkaisi pitkälle metsään piiloon, kun äitinsä sanoi, että nyt on eno tosi vihainen. Minä olin apulaisena ja pidin kananpoikia kiinni, mutta muistan, että jokunen sana kai sanottiin, ja ymmärrettiin, että emme pahuuttamme mitään tehnyt, yritimme vain auttaa. Auttamista sitä on monta kertaa yritetty, välillä siinä onnistuu paremmin ja välillä huonommin, kuten esimerkki esittelee maalaislapsen elämää kuusikymmentä luvun alussa.

Me saimme sitten yhden kanan kesyyntymään, että sehän Tiina nimeltänsä, seurasi meitä leikkeihin metsiin asti. Kana ilmeisesti oppi, että meiltä sai leipää ja pikkuleipiä, ruokia joita kävimme milloin luvan perästä tai salaa äidin ruokakaapista hakemassa. Monet kerrat oltiin jonkun kiven ympärille rakennettu taloja lähimetsään ja Tiina oli meillä siellä seurana. Samoin kissat ja koirakin saattoivat seurata touhujamme metsään.

Muistan hyvin kärttyisän oloiset hanhetkin, joita naapurit pelkäsivät kovasti ja kiersivät pihan, jotkut jopa lähimetsän kautta, että pääsivät kotiinsa. Itse me jopa ensimmäisten sulien aikaan uimme läheisen pellon sarkaojassa, kun hanhetkin uivat ensin siellä. Oppimista kai se oli puolin ja toisin. Kovasti rapaisia taisimme olla, mutta vaatteet ja lapset saatiin puhtaaksi jossain vaiheessa.

Kovasti olimme huolissamme Tiinan kohtalosta. Hän meni vahingossa johonkin toiseen kanalaan, kun isä niitä lastasi auton kyytiin. Vahinko huomattiin liian myöhään. Lemmikkikanamme pääsi uusien ruokien pariin, ja aikamme mekin surimme sitä, mutta muistaakseni meni niin kauas ja oli jo maksettukin, että isämme ei hakenut takaisin, vaikka varmasti pyysimme monta kertaa.

Hyvin varmaan pärjäsi uudessa paikassa, kun ei ihmisiä aristellut ja oli meidän hyvin kouluttama. Että kanoillakin voi olla koulutus joskus paikallaan. Oppia ikä kaikki sopii kanoille kuin ihmisillekin.