Kanalassa niinkuin Ellun kanat

Kanalassa niinkuin Ellun kanat

Kanoja pidettiin kotona kanatarhassa ulkona, ja muistan, kuinka haukka kävi hakemassa kanatarhasta kanan. Meillä oli tarhassa myös kalkkunoita, mutta en pitänyt kalkkunoiden ulkonäöstä lainkaan. Söimme kuitenkin kalkkunoita eli paistina ne kelpasivat meille lapsille. Viimeinen kalkkuna, joka sai käyskennellä vapaana pitkin pihamaita, ei joutunut enää meidän syömäksi, vaan siitä sai paistin lähistöllä asuva kettu.

Kanalassa vietimme aikaa, ja erityisesti vanhassa navetassa olleet untuvikot olivat meidän ihailemia ja kävimme niitä salaa katsomassa. Tosin pakokauhua joskus herätti vierailumme kanalassa, kun menimme sinne omia aikojamme.

Kerran saimme ajatuksen ottaa kanoja säkkiin ja laskea niiden kanssa mäkeä heinäladossa. Kanat olivat hädissään säkissä ja kaakattivat kovasti. Veimme ne sitten takaisin kanalaan mäenlaskun jälkeen. Tietysti ne olivat erittäin peloissaan oltuaan pimeässä säkissä ja hiukan kovakouraisessa käsittelyssä. Ymmärryksemme ei riittänyt siihen, että se voisi jopa aiheuttaa kanan kuoleman. Kaikki kuitenkin selvisivät hengissä takaisin kanalaan, tosin taisivat pelätä pikkaisen enemmän meitä nuoria naisia, kun oli niin kovaa kyytiä heinäladossa.

Kanalan alapuolella oli navetta. Päivällä kerran saimme päähämme käydä lypsämässä maitoa kissoille ja niinpä otimme napun sinne astiaksi. Ei muuta kuin lehmää lypsämään. Huonosti kuitenkin homma onnistui. Ensinnäkään emme osanneet lypsää kunnolla ja lehmät hermostuivat meihin. Taisipa joku nostaa takajalkaansa ilkeästi meidän yrittäessä lypsää. Varmaankin äitimme antoi sitten maitoa kissoille, kun emme onnistuneet itse siinä.

Kanalan vintillä kiipeilimme ja siellä kokoonnuimme meidän salaseuraan. Salaseuran koontumiset olivat aina piipun takana, ja siellä oli muutenkin hyviä piilopaikkoja kanalan vintillä kutterinpurujen seassa. Sain nimen Engala, kun aina sanoin ensimmäiseksi, että en ala. Niinpä taisi olla naapurin tyttö, joka kehitteli meille nimet ja minäkin sain omani. Ko. nimimerkillä kirjoitin runoja Sampo -lehteen. Mutta kyllä minäkin mukana kuljin, vaikka olin jo vuotta nuorempaa sisartani pienempi ensimmäisellä luokalla. Hän kun söi perunan kuoretkin ruokapöydässä, mutta minulle ei kelvannut mikään.

Olin hyvin pieni ja laiha, eikä se enää pidä paikkaansa, kun ikääkin on karttunut noista kuusikymmentäluvun vuosista, niin en laiha. Mutta sisuunnuin kuitenkin, kun ikää tuli, eikä minua pystynyt sitten enää narraamaan yhtä helposti kuin ennen. Mitä nyt aikuisena on tullut hölmöiltyä ja uskottua olemattomia aina silloin tällöin.

Kanalassa kävimme usein myös, koska oli hauska seurata kanojen puuhailua. Isä ei aina oikein tykännyt, kun kävimme häiritsemässä kanojen elämää. Hän oli tarkka niistä jalostetuista kanoista, ja taisi saada niistä kunniakirjoja ainakin maatalousnäyttelyistä. Muistankin kerran maatalousnäyttelystä tuodun mahottoman terävän veitsen, jolla meinasi olla kohtalokkaat seuraukset. Keittelimme kinuskikarkkeja, ja sitten laitoimme sen seoksen vuokaan, josta terävällä veitsellä piti vuolla paloja. Minä käytin uutta veistä ja melkein leikkasin sormenpääni irti. Onneksi oli kylässä enoni ja hänen vaimonsa ja he käyttivät sitten ompeluttamassa sormenpään kiinni. Mutta huonosti sitten kävi kuitenkin ja sormesta lähti pala irti, kun lähdin tietysti uimaan liian aikaisin ja se likosi järvessä.

Että kaikenlaista sitä maalla sattuu ja oltiin vähän niin kuin Ellun kanat, me lapset.