Metsän lapsena leikin,
joka puun tunsin,
kivet ja ja kannot,
sinne paikkani rakensin,
risumajoissa asuin,
siellä oli sieluni,
oma kotimetsäni!
En pelännyt luontoa,
enkä vaaroja tuntenut,
vaikka pilkkopimeässä,
joskus vain kuuntelin,
miten puut huokaavat,
ja metsä äänteli,
tuulessa ja tuiskussa.
Kiersin monet polut,
hiihtelin kuutamossa,
katsoin tummia varjoja,
ja tunsin suurta riemua,
pakkasen puraistessa poskia,
elin ja nautin kauneudesta,
jota ei aikuisena näe,
siellä elin omassa maailmassani,
enkä tuntenut maisia huolia!
Oli jotain pyhää,
mikä kosketti siinä,
lapsen sydäntä vartioi,
kuin enkelin siivet,
metsä syleili ja kosketti,
koko sielua ja mieltä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti