Ei ollut sanoja enää

Kun kuulin toiselta kiusatulta,
mitä kaikkea hänelle oli tehty,
olin liian hämmentynyt,
voivatko he elämänkin riistää,
jopa toisten omaisilta?

Minulla ei ollut sanoja enää,
en tiennyt mitä olisin sanonut,
sillä näin paljon suuremman,
ja paljon vaikeamman kärsimyksen,
mitä itse olen joutunut kohtaamaan.

Oman lapsensa menettäminen,
jo toiseen kertaan ilman tietoa,
ilman tietoa tapahtumien kulusta,
ihminen jää yksin epävarmuuteensa,
olisinko voinut jotenkin estää,
toimia toisella tavalla,
ettei omaa lastani olisi uhrattu?

Mitä olisin voinut sanoa siinä,
sillä sieluni oli liian heikko,
olisinko voinut lohduttaa enemmän,
olisinko voinut olla enemmän läsnä,
ja itkeä hänen sielunsa kärsimystä,
jota moni muu ei tulisi ymmärtämään.

Minulle ne hänen sanat antoivat toivoa,
jos hänkin on kestänyt kaikkea,
sitä yhtämittaista soimaamista,
ja turhien sanojen sanomista,
sekä ihmisten harhaluuloisuutta,
sillä asiat ovat vain salassa tapahtuvia,
kyllä minäkin selviän tänään ja huomenna.