En vapaudu kahleistani,
en koe maanpäällistä vapautta,
sillä sielussani on jotain muuta,
joka minut on johonkin naulinnut,
enkä pääse enää siitä eroon,
vaan olen tuomittu elämään,
sen kanssa lopun elämäni.
Siksi minä olen vielä olemassa,
jotta toisetkin saisivat oikeutensa,
puhua asioista oikeilla nimillä,
ja jokainen kokisi muuta,
että joku muukin välittää,
että on olemassa vielä toivoa,
olemme vapaita toisessa elämässä.
Jos toivoa on olemassa,
miksi surisin tässä ja nyt,
vaikka tieni olisi kuinka raskas,
kun ajattelen sitä vapautta myöhemmin,
ei minulla silloin enää ole kahleita,
olen ne jo jättänyt silloin,
ja olen vapaa elämään,
siellä sieluni kultamaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti