Päivillä on omat varjonsa olleet,
ne ovat olleet välillä tumman
puhuvia,
synkkiä maata varjostavia sadepilviä,
eikä valonsäteitä läpipäästäneitä
olleet,
silloin myös sydämessä oli kylmä,
en tuntenut tätä rakkauden riemua,
ja sydän on nyt kuin irtipäässyt
hieho,
joka ryntäilee kevätkesän valossa,
tutkien innokkaana maailmaa
ympärillään.
Minä olin unohtanut rakkauden tunteen,
enkä tuntenut juuri mitään lämmintä,
kaikki oli ympärillä kolean kalseaa,
ilma oli huurteinen ja kylmä,
hengitykset höyryt tekivät pyörteitä,
eikä siinä juuri muuta silloin ollut,
oli vain se koleus ja kosteus,
ilman mitään lämmön tunnetta läsnä.
Ja nyt minä rakastan häntä
uudelleen,
eikä se rakkaus ole koskaan kuollut,
eikä sitä voi enää peittää
mitenkään,
sillä se on asunut sydämessä kauan,
ja olen uudestaan se nuori nainen,
joka oli silloin tulisesti rakastunut,
halusi rakastua häneen aina uudestaan,
ja rakastaa häntä yhä jälleen
uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti