Hiljainen tappaja

Yöllä hän heräsi useita kertoja. Hän tunsi välillä kovan sirinän korvissaan. Hän ei enää ihmetellyt ääntä, sillä se seurasi häntä usein. Puhe oli pitkään hiljaa, ja hän arveli puhujan nukahtaneen. Mutta hän ei ymmärtänyt, miten puhe oli niin tärkeä hänellekin nyt. Puhe piti hänelle seuraa, ja sehän oli ihmiselle tärkeä kommunikointiväline. Vaikka sanat satuttivat välillä pahasti, hän kuitenkin kuuli inhimillisen äänen. Siksi puhetta jäi helposti kuuntelemaan, jos oli muutoin hiljaista, eikä ollut muuta tekemistä. Hän onnekseen pystyi kuitenkin nukkumaan melko hyvin, vaikka kuulikin puhetta koko vuorokauden ajan.

Hän ajatteli siistiytyä hiukan aamulla. Hän kastelisi purossa vanhan huivin ja pyyhkisi sillä ihonsa puhtaaksi. Hänen haavansa olivat arpeutuneet ja hän tunsi kasvoillaan arpien muodostamat kohoumat. Hänellä oli parran sänki, ja hän näki likaiset kätensä ja jalkansa. Kuivunutta verta oli hänen ihollaan, ja hän halusi pyyhkiä sen pois, että olisi ihmisen näköinen.

Aamu oli sumuinen ja kostea. Yö tuntui kylmältä ja hän oli palellut vähän. Hän oli tottunut jo pimeyteen ja luonnon ääniin. Ei hän pelännyt olla yksin. Oli vain outoa, kun ei kuullut liikenteen ääniä, ihmisten hälinää, tai lasten ääniä. Hän oli sopeutunut erikoisiin kokemuksiin, ja hän tiesi, että hän selviytyisi jotenkin elämässä eteenpäin.

Aamulla hän tunsi huimausta, ja pää tuntui jotenkin sekavalta. Aivan kuin hän ei pystyisi ajattelemaan ja hänen olonsa tuntui epävarmalta. Hän kuitenkin touhusi peseytymisen kanssa. Puro lirisi kauempana, ja hän kuuli veden lorinasta silloin tällöin jonkin sanan. Vesi puhui sanoja hänelle. Mutta ääni oli erilainen ja ikäänkuin kaksi erilaista ääntä olisi puhunut hänelle yhtäaikaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta sitä hän ei jäänyt pohtimaan kauempaa aikaa. Hän joutui käymään useita kertoja puskan takana, vaikka hän ei ollut syönyt juuri mitään. Ehkä se johtui jännityksestä.

Pian hän olisi valmis kohtaamaan talossa asuvan vanhan miehen. Muita hän ei ollut nähnyt seuratessaan talon elämää. Mies liikkui kumarassa ja hänellä oli keppi. Hän näytti vanhalta ja vaatteet olivat kuluneita. Mies arveli, että hän ehkä tarvitsisi apua talon pidossa, tai ehkä hän pystyisi antamaan hänen asua siellä vähän aikaa. Jos hän olisi vaikka seurana, ja auttelisi kaikessa pienessä. Mutta ensin hänen pitäisi keksiä nimi itselleen ja tarina, miten hän oli joutunut sinne. Hänen piti olla tarkkana. Parasta keksiä hyvin yleinen nimi, niin kukaan ei epäile mitään. Ei hän voi valita ketään tuttua tai tunnettua nimeä, eikä sukulaistensa nimiä. Siihen menisi vielä tovi, keksiä oma nimi ja elämä!

Sanat soivat mielessäni

Miten minä voisin pelätä,
minusta pitää huolta,
joku suurempi voima,
ja sanat soivat usein mielessäni.

"Herra on minun paimeni,
eikä minulta mitään puutu."

Ei minun tarvitse enää pelätä,
ei edes kuoleman portteja,
sillä minä luotan enemmän,
ettei se ole minun huoleni,
miten minun päiväni kuluvat.

Olen vain virrassa ajelehtiva lastu,
tai tuulen mukana lentävä höyhen,
niin kevyesti matkani jatkuu nyt,
kun olen hyväksynyt kaiken.

En ole katkeroitunut siitä,
vaan antanut anteeksi heille,
jotka ovat olleet pitkään,
jo mukanani tässä elämässä.

Siksi minun on helppo elää,
enkä tuhlaa aikaani turhaan,
otan vain yhden päivän ajatukset,
ja sen päivän fyysisyyden mukaani,
ja yritän selvitä omilla taidoillani.

Korpimailla

Matkalla taas kohta,
kohti tunturin huippua,
kaukana siintävää järveä,
ja kirkkaana virtaavia puroja,
kuulenko karhun vihellyksen?

Yössä se kantaa järven ylitse,
ja sykähdyttää sielussa asti,
ilmoittaa olevansa lähimetsissä,
kulkee vain meidän ohitse,
jäljet ovat jääneet suolle.

Elämässä lepää korpisoilla,
katsoo suon satoa tarkkaan,
ja kuulostelee elämän ääniä,
missä sielu voisi paremmin,
levätä ja selvitä erämaassa.

Eikä tarvitse enää kompassia,
on vain piirtynyt mieleen kaikki,
niin tuttua ja turvallista kulkea,
kun tietää kaikki purot ja kivet,
ja näkee se ikuiset raakut.

Eikä tarvitse kuunnella,
muuta kuin luonnon omia ääniä,
kulkea yksin ja hiljaa suolla,
tai tiheissa korpirämeiköissä,
eikä tarvitse pelätä mitään,
täällä olen vain omillani.

Elämässä

Miten matkani jatkuu,
mikä on elämäni mitta,
sitä ei voi tietää itse,
kaikki päivät on vain elettävä.

Miten aikani jaan,
mitä ehdin vielä saavuttaa,
siihen ei ole vastauksia.

Pyristelen eteenpäin yhä,
yritän selvitä karikoista,
siten kuin se on mahdollista,
kaiken tapahtuneen jälkeen.

En voi luottaa mihinkään,
enkä tiedä tulevista esteistä,
se tapahtuu itsestäni riippumatta,
selviydyn jos voimani riittävät,
ja jaksan voittaa aikaa itselleni!

Hiljainen tappaja

Aamu oli sumuinen ja hämärä. Mies kuuli outoja ääniä metsässä. Puut paukahtelivat itsekseen, eikä näkynyt ketään missään, tai eläimiä ei ollut lähistöllä. Aivan kuin joitain muita ihmisiä olisi ollut metsässä, hän kuuli välillä askeleiden ääniä, mutta ei nähnyt ketään lähistöllä. Hän oli kummissaan kaikesta, mutta tunsi, että joku seurasi häntä jollakin tapaa, ja hän olisi vankina tässä oudossa maailmassa, johon hän oli joutunut.

Hän mietti kaikkea kokemaansa, ja hänellä oli huoli oman sisarensa perheestä, työpaikasta ja naapureista. Olivatko hekin joutuneet kokemaan saamaa, ja oliko saatu salaisia tietoja tai tietoja perheestä, terveydestä tai muusta tässä hänen tapauksessaan? Hänellä oli huoli muiden ihmisten turvallisuudesta, ja keiden kanssa hän oli ollut tekemisissä. Olivatko he saaneet muiden ihmisten elämästä tietoja, joita he voisivat hyödyntää tekemällä pahaa toisille ihmisille, tai muuta haittaa työelämässä tai muualla?

Mies lähti hiljaa kävelemään eteenpäin. Hän oli syönyt toisen leivän ja loput rusinat, ja hän joi läheisestä purosta vettä. Hän ei ymmärtänyt enää olevansa missään vaarassa. Hän oli laihtunut paljon, parta ja hiukset olivat kasvaneet hiukan, ja hän tiesi kasvoissaan olevan arpia, eikä häntä kukaan voisi kuvien perusteellakaan tuntea enää. Hän oli likainen ja rähjäinen ja paljon vanhemman oloinen nyt, ja sen hän tunsi myös omassa sielussaan. Hän oli kokenut niin paljon ja niin lyhyessä ajassa, että hän ajatteli elämästään nyt eri tavalla.

Hän vain yritti selvitä yhden päivän kerrallaan, eikä hän ajatellut tulevaisuutta todellisena elämänä, vaan se siinsi jossakin kaukaisuudessa. Hän oma uskonsa kantoi häntä ja hän rukoili jatkuvasti kävellessään. Hän tunsi syvästi, että hän oli turvassa tapahtuipa mitä tahansa hänen elämässään. Hänen sielussaan asui sopusointu ja rauha, eikä hän tahtonut pahaa kenellekään. Hän auttaisi muita, jos hän selviytyisi, ja hän yrittäisi parhaansa elämässään. Hän tunsi olevansa henkisesti valmiimpi kaikkiin koitoksiin.

Hän ei edes aina enää kuunnellut ääniä, vaan unohti ne ja jatkoi vain kävelyä hiljalleen. Hänen olisi oltava varovainen, ja hän ajatteli, että jos tulisi joku yksinäinen talo tai tila, hän voisi pysähtyä ja kysyä, saisiko hän jotain työtä ruokaa vastaan. Hänen pitäisi vain katsoa, että siellä asuisi vanhoja ihmisiä, sillä nuoret ja lapset ehkä pelkäisivät häntä nyt.

Hänen silmäänsä sattui välillä, eikä hän tiennyt miksi. Silmästä vuoti vettä, ja joku kaihersi silmää. Hän kulki kuitenkin rauhassa eteenpäin, ja pian silmäkipu loppui. Hän ei muistanut koskaan olleensa näin laiha, kun hän katsoi kaventuneita käsiään ja jalkojaan. Hänellä oli edelleen vanha paita päällään, ja hän ymmärsi, että ihmiset pitäisivät häntä paljon vanhempana miehenä, jos hänellä olisi se päällään. Se ehkä suojelisi häntä nyt, kun hän oli pukeutunut näin.

Iltapäivällä hän huilasi pari tuntia. Hän oli saapunut johonkin toiseen kylään. Metsässä hän ei ollut nähnyt juuri ihmisiä. Pari yksinäistä ihmistä hän oli havainnut kaukaa metsän poluilla, mutta hän oli ehtinyt piiloutua ajoissa. Hänen aistinsa oli valppaammat ja hän kuuli kaiken selvemmin, vaikka äänet joskus häiritsivätkin. Puhe ei ollut muuttunut enää, eikä sitä kannattanut ottaa todesta, Se oli niin ala-arvoista ja ikävää, sanat olivat pahoja ja rumia. Sama ääni puhui lähes koko ajan. Se kuului nuorelle miehelle, mutta kuka hänelle puhui, sitä hän ei ymmärtänyt!

Hän näki metsän laidassa pienen ja ränsistyneen näköisen pihapiirin. Hän ajatteli katsoa nyt illalla, liikkuuko pihassa ketään, Tai onko talossa asukkaita lainkaan. Ainakaan lapsia siellä ei ole, koska talo vaikutti niin hiljaiselta. Hän pysähtyi metsään ja päätti katsoa, voisiko hän mennä taloon. Hän odottaisi aamuun, silloin hän tietäisi enemmän.

Vajausta kaikesta

Kun siipeni kantavat,
näen yhä enemmän kaikkea,
sellaistakin mitä ei haluaisi nähdä.

Näen ihmisten pelot ja kauhut,
näen unessa paljon pahaa,
sellaista mitä ei ehkä haluaisi,
mutta ymmärrän sen kaiken,
kuuluvan ihmisten elämään.

Näen likaiset lapsen kasvot,
kärpäset pörräävät silmissä,
ja näen hänen risaiset vaatteensa,
ja ymmärrän kaiken puutteen,
jota emme täällä ehkä koe.

Miten ihmisen sielussakin,
voi olla puutetta monesta,
sellaista vajausta ymmärryksestä,
ja lähimmäisen rakkaudesta,
jakaa omaansa kärsiville.

Lohduttaa toista ihmistä,
kun lohdutusta tarvitaan,
ja antaa aikaa kun sitä on,
mutta ei ehkä ihminen tajua,
että pienetkin teot ovat tarpeen.

Yksi sanakin riittää joskus,
iloiset ja myönteiset asiat,
ja antavat toiselle toivoa,
minäkin saan vielä rakkautta,
ja elämän rikkautta päiviini.

Hiljainen tappaja

Yö tuntui pitkältä. Mies oli kävellyt hämärässä illassa niin pitkälle kuin oli jaksanut. Hän oli saanut vähän ruokaa itselleen, ja hän oli syönyt heti yhden leivän. Hän sai sen verran energiaa, että jaksoi kävellä hitaasti muutamia kilometrejä eteenpäin. Hän ei tiennyt missä hän on, mutta hän ei uskaltanut vielä pyytää apua muilta ihmisiltä, eikä mennä talojen lähelle. Vielä pitää jaksaa päivä tai pari, ehkä hän sitten on riittävän kaukana.

"Ehkä he haluavat sulkea minut tänne, että saavat keinoteltua itselleen taloni? Nyt tiedän, että olisi pitänyt lähteä aikaisemmin, koska tiedän, paljon enemmän pahaa on tehty. He tekisivät sen omalle äidilleenkin."

"Ymmärrän, että he tekevätkin, mikään ei pysäytä, olenhan minäkin vain hullu, yksi hullu hullujen joukossa."

"Miksi näin elämässä käy, he onnistuivat siinä, mihin heidät oli tarkoitettu, "pelin" tarkoitus  oli saada minut lopullisesti tänne koko elämän ajaksi, nyt tiedän sen, he pilkkasivat perhettä pahasti."

"Kukaan ei jäänyt ilman, onneksi äiti on jo kuollut, siellä jos uhkailu kohdistuisi häneen, en tietäisi, kuinka toimisin? Koko "pelin" idea on perheen ja suvun mustamaalaaminen."

Mies mietti kauan aikaa omaa perhettään, ja omaa kohtaloaan. Hän palasi lapsuuteen ja nuoruuteen, omaan avioliittoonsa, ja omaan kohtaloonsa. Ei hän ymmärtänyt koko tapahtumaa kunnolla, eikä hän ymmärtänyt, miten hän oli lopulta uskonut kaikkeen, mitä hänelle oli kerrottu ja mitä hänen oli annettu ymmärtää. Miten hän oli lähtenyt mukaan?

Mies ymmärsi, että hän oli ollut liian väsynyt vaimonsa kuoleman jälkeen ja liian yksin, että hän olisi voinut välttyä seurauksilta. Hän väsyi, eikä pystynyt vastustamaan kiusauksia. Hän antoi periksi liian helposti ja ajautui yhä syvemmälle ja kiinnostui vastakkaisesta sukupuolesta. Jos hänellä olisi ollut vielä vaimo, ja hän ei olisi kokenut työssään epäonnistumisia, tai jotain, mitä hän ei voinut ymmärtää. Tapahtumat työpaikalla olivat olleet outoja, eikä hän tiennyt, kuka ne oli tehnyt tai miten ne oli tehty!

Mies valvoi pimeässä yössä ja hänen ajatuksensa kiersivät kehää. Äänet yrittävät pelotella häntä lisää, ja sanoivat, että miehelle tullaan kostamaan. Hän saa maksaa kaikesta tapahtuneesta, kun on uskonut heihin näin helpolla.

Vihdoin mies nukahti, mutta hän näki painajaisia ja heräsi välillä. Hän nukkui aina vain lyhyitä hetkiä, ja muisti herätessään, miten ikäviä asioita hän näki unissaan. Hän ei pystynyt auttamaan vaimoaan, ja vaimo kuoli. Hän ei pystynyt suojelemaan muita ihmisiä, ja he paloivat. Kaikki oli kaaosta unissa. Hän selvisi aamuun kuitenkin. Hän oli kylmissään ja väsynyt yön jälkeen. Matkaa oli kuitenkin jatkettava.

Kohti valkoisia pilviä

Kohti rauhallista satamaa,

kohti valkoisia pilviä,

ja kaukaisia kotimetsiä,

sinne missä sielu levätä saa,

sinne matkasi on käynyt nyt.

Muistan sinun päättäväisyytesi,

sinun kertomuksesi sodasta,

sinun isästäsi ja isäsi huolenpidosta,

sinä olit ollut isän tyttö.

Sinä kerroit miten kaipasit veljeäsi,

jota odotit kivellä saapuvan,

sieltä sodasta, jossa kaikki olivat,

miten muistit senkin hetken,

kun hän ei palanutkaan enää.

Miten ihmisen elämä on taistelua,

on taisteltava heikompien puolesta,

ja miten vanhempien arvot,

ja heidän oppinsa kantavat,

ja muistaa koko lopun elämän.

Miten ihminen saa kokea,

monenlaisia elämän tapahtumia,

ja miten joskus vaikeudetkin,

ovat olleet arvokkaita kokemuksia,

että on kiitollinen pienistä hetkistä,

että sai olla läsnä toisen elämässä.

Vuoreija

Vuoreija

Pilvisessä säässä havaintoina tuli mm. kihuja, urpiaisia, kivitaskuja, lokkeja, koskeloita, haahkoja, meriharakoita, variksia, rastaita.