Aamu oli sumuinen ja hämärä. Mies kuuli outoja ääniä metsässä. Puut paukahtelivat itsekseen, eikä näkynyt ketään missään, tai eläimiä ei ollut lähistöllä. Aivan kuin joitain muita ihmisiä olisi ollut metsässä, hän kuuli välillä askeleiden ääniä, mutta ei nähnyt ketään lähistöllä. Hän oli kummissaan kaikesta, mutta tunsi, että joku seurasi häntä jollakin tapaa, ja hän olisi vankina tässä oudossa maailmassa, johon hän oli joutunut.
Hän mietti kaikkea kokemaansa, ja hänellä oli huoli oman sisarensa perheestä, työpaikasta ja naapureista. Olivatko hekin joutuneet kokemaan saamaa, ja oliko saatu salaisia tietoja tai tietoja perheestä, terveydestä tai muusta tässä hänen tapauksessaan? Hänellä oli huoli muiden ihmisten turvallisuudesta, ja keiden kanssa hän oli ollut tekemisissä. Olivatko he saaneet muiden ihmisten elämästä tietoja, joita he voisivat hyödyntää tekemällä pahaa toisille ihmisille, tai muuta haittaa työelämässä tai muualla?
Mies lähti hiljaa kävelemään eteenpäin. Hän oli syönyt toisen leivän ja loput rusinat, ja hän joi läheisestä purosta vettä. Hän ei ymmärtänyt enää olevansa missään vaarassa. Hän oli laihtunut paljon, parta ja hiukset olivat kasvaneet hiukan, ja hän tiesi kasvoissaan olevan arpia, eikä häntä kukaan voisi kuvien perusteellakaan tuntea enää. Hän oli likainen ja rähjäinen ja paljon vanhemman oloinen nyt, ja sen hän tunsi myös omassa sielussaan. Hän oli kokenut niin paljon ja niin lyhyessä ajassa, että hän ajatteli elämästään nyt eri tavalla.
Hän vain yritti selvitä yhden päivän kerrallaan, eikä hän ajatellut tulevaisuutta todellisena elämänä, vaan se siinsi jossakin kaukaisuudessa. Hän oma uskonsa kantoi häntä ja hän rukoili jatkuvasti kävellessään. Hän tunsi syvästi, että hän oli turvassa tapahtuipa mitä tahansa hänen elämässään. Hänen sielussaan asui sopusointu ja rauha, eikä hän tahtonut pahaa kenellekään. Hän auttaisi muita, jos hän selviytyisi, ja hän yrittäisi parhaansa elämässään. Hän tunsi olevansa henkisesti valmiimpi kaikkiin koitoksiin.
Hän ei edes aina enää kuunnellut ääniä, vaan unohti ne ja jatkoi vain kävelyä hiljalleen. Hänen olisi oltava varovainen, ja hän ajatteli, että jos tulisi joku yksinäinen talo tai tila, hän voisi pysähtyä ja kysyä, saisiko hän jotain työtä ruokaa vastaan. Hänen pitäisi vain katsoa, että siellä asuisi vanhoja ihmisiä, sillä nuoret ja lapset ehkä pelkäisivät häntä nyt.
Hänen silmäänsä sattui välillä, eikä hän tiennyt miksi. Silmästä vuoti vettä, ja joku kaihersi silmää. Hän kulki kuitenkin rauhassa eteenpäin, ja pian silmäkipu loppui. Hän ei muistanut koskaan olleensa näin laiha, kun hän katsoi kaventuneita käsiään ja jalkojaan. Hänellä oli edelleen vanha paita päällään, ja hän ymmärsi, että ihmiset pitäisivät häntä paljon vanhempana miehenä, jos hänellä olisi se päällään. Se ehkä suojelisi häntä nyt, kun hän oli pukeutunut näin.
Iltapäivällä hän huilasi pari tuntia. Hän oli saapunut johonkin toiseen kylään. Metsässä hän ei ollut nähnyt juuri ihmisiä. Pari yksinäistä ihmistä hän oli havainnut kaukaa metsän poluilla, mutta hän oli ehtinyt piiloutua ajoissa. Hänen aistinsa oli valppaammat ja hän kuuli kaiken selvemmin, vaikka äänet joskus häiritsivätkin. Puhe ei ollut muuttunut enää, eikä sitä kannattanut ottaa todesta, Se oli niin ala-arvoista ja ikävää, sanat olivat pahoja ja rumia. Sama ääni puhui lähes koko ajan. Se kuului nuorelle miehelle, mutta kuka hänelle puhui, sitä hän ei ymmärtänyt!
Hän näki metsän laidassa pienen ja ränsistyneen näköisen pihapiirin. Hän ajatteli katsoa nyt illalla, liikkuuko pihassa ketään, Tai onko talossa asukkaita lainkaan. Ainakaan lapsia siellä ei ole, koska talo vaikutti niin hiljaiselta. Hän pysähtyi metsään ja päätti katsoa, voisiko hän mennä taloon. Hän odottaisi aamuun, silloin hän tietäisi enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti