Jäähyväiset

Käsi kädessä,

siinä hän nukkui,

sukupolvien ketju,

pieni ihmistaimi,

liian kauniina,

ollakseen todellinen,

minun elämässäni,

nyt ja myöhemmin.

Onko hän kuollut,

vain minun sielussani,

näenkö häntä enää,

sitä en pysty päättämään,

se on vain toisten käsissä,

oliko oma isoäitiyteni,

vain hetken sattuma,

eikä minua enää koskaan,

ehkä ei elinaikanani,

hyväksytä tähän tehtävään.

Siinä hän nukkui,

niin kauniina ja pienenä,

ilman huolta tulevasta,

hän piti kädestä kiinni,

uneksi yöllä usein,

mutta rauhottui sitten,

ja piti lujasti kiinni.

Kuin elämä lipuisi ohitse,

ja niinhän se lipuikin,

ohitse ja lopullisesti,

hän on kuollut sielussani,

enkä tule enää kohtaamaan,

minut on suljettu ovien taakse,

ja olen tämän tarinan vanki.

Siinä hän nukkuu,

yhä uudelleen herään,

hän uneksii ja uinuu,

lämpimänä ja kauniina,

niin hiljaa vain katson,

ja pidän kädestä kiinni,

silitän hänen kättä hiljaa,

ja toivotan onnea,

unien keveään maailmaan.

Mutta miksi en sure,

koska ymmärrän kaiken,

sen mitä tapahtui,

ja miksi minut tuomittiin,

sillä kukaan ei koskaan tiennyt,

mitä todellisuudessa tapahtui,

mutta en voi olla pahoillani,

olen surrut jo liian paljon,

jotta itkisin sitä enää.

Lämmin käsi,

pienet kauniit sormet,

ruskeat hiuskiehkurat,

ja yhä uudestaan kuuntelen,

kun hän hengittää,

välillä hiljaa ääntelee,

ja suren hänen puolestaan.

Ehkä itkenkin hetken,

mutta ymmärrän,

hän on vain lainassa,

tämä hetken tässä näin,

ja tämän viikonlopun yli,

enkä tulevaisuudesta tiedä,

sillä siitä en voi päättää,

enkä tiedä mitään enää,

ehkä nämä ovatkin vain jäähyväiset!

Minun on otettava onneni,

jostain muualta,

ja muista lapsista,

heidän ilostaan ja nauruistaan,

nauttia niistä lapsista,

joita maailma kasvattaa,

kaikkialla ja ikuisesti,

joskus ehkä liian varhain,

olisi vain oltava pidempään,

se pieni leikkivä lapsi.