Haittatekijä koulussakin - uudelleen

Haittatekijä koulussakin

Olimme pienellä kyläkoululla neljä luokkaa, kunnes pääsimme keskikouluun kirkonkylälle. Kyläkoulu ympäristöineen on ollut merkityksellinen paikka. Monet pihaleikit muistuvat mieleen ja ankarat opettajat. Olin villi koululainen, ja en malttanut pysyä hiljaa, saati olla piirtelemättä joka paikkaan. Muistan, että ensimmäinen luokka meni jotenkuten, lukemaan en meinannut millään oppia, taisi olla jo melkein kevät, kun aloin hahmottamaan sanoja. Muutenkin ensimmäinen luokka oli vielä voimakasta mielikuvitusta täynnä.

Koulu oli viiden kilometrin päässä ja pääsimme aamulla monta kertaa maitoauton kyydissä, tai isä vei tienhaaraan, toki joskus joutui kävelemään kahden kilometrin matkan. Muistan, että kovimmat pakkaset olivat yli neljäkymmentä, mutta sitkeästi minä ja nuorempi sisareni lähdimme kouluun, vanhimman sisareni laistaessa sen koulupäivän. Iltapäivällä oli kova urakka kävellä kaksi kilometriä pikkutietä kotia, muistan, että taisi sisareni itkeäkin, kun paleli niin kovasti. Selvisimme kuitenkin kotia asti.

Aina ei näin käynyt, kun jäimme tunneiksi leikkimään koulumatkoilla tai naapurin sedän hevosen kyytiin. Olimme tukkimetsässä tai pahnakuorman päällä. Siinä sitten meni monta tovia leikkiessä metsissä tai naapurin riihessä. Taisi äitimme kaivata meitä monetkin kerrat, koska unohduimme sinne usein hämärään asti.

Kerran oikaisimme hankikelillä, mukamas oikaisimme, oh no. Ensiksi teimme metsässä laajan ympyrän ja palasimme vanhoille jäljillemme, sitten vihdoin pääsimme sähkölinjalle. Siellä vielä sisareni ehdotti väärään suuntaan kävelyä, onneksi tiesin, että kumpaan suuntaan meidän piti kävellä. Koulumatkasta tuli huomattavasti pidempi ja aikaa meni monta tuntia. Opimme, että ei kannata oikaista, koska matkassa ei tule oikaisua, vaan tulee helposti vaikeuksia.

Kansakoulu ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Opettaja laittoi minut seisomaan pulpetin viereen lähes joka päivä ainakin kerran. Usein olivat hukassa kynät, ja kumit, tai tehtävät jääneet vajaiksi. Suurin ”synti” taisi olla Riitan piirustusten piirtäminen, hän valitti aina, ettei osaa piirtää. Autoin häntä ja usein taisin tehdä koko työn, ja siitähän opettaja laittoi heti seisomaan. Hän kyllä erotti, kuka oli piirtänyt.

Sieltä se piirustusinto on jatkunut, monet vihkot ja työt muistuttavat vielä kouluajoista. Piirustukset tosin ovat hukkuneet alaluokilta, mutta myöhemmin tehtyjä töitä olen vieläkin säästänyt. Useimmiten oli kiitettävä numero todistuksessa. Innokkaita olimme ja paljon mielikuvituksen varassa toimivia, taisi minun adhd näkyä jo kouluaikaan, mutta varsinaisen diagnoosin vasta muutama vuosi sitten aikuisena. Eihän se ole elämistä ja itseäni pahemmin haitannut, enempi se tuntuu muita haittaavan.

Oli sellainen haittatekijä, ja niitähän tulee elämässä meille jokaiselle eteen. Selvitty kuitenkin tähän ikään asti hengissä.