Meidän lasten piti olla mukana navettatöissä ja saimme jo seitsemän vanhana omat navettavuorot. Padan alle piti sytyttää tuli ja laittaa padat täyteen vettä. Kerran oli iso vanha kissa mennyt padan alle uuniin nukkumaan, ja kova kiire tuli tulen seasta päästä pois, en muista, paloiko karvat pahastikin, mutta säikähdys lienee ollut molemmin puolinen, sekä tulen sytyttäjällä että kissalla.
Meillä oli jokaisella omat lemmikkilehmät. Minä sain lehmän, jolla oli paljon härkäpäistä energiaa, lienee sitä energiaa ollut lemmikkilehmän omistajalla johtuen ylivilkkaudesta. Lehmälläni Heilalla oli tapana hiipiä taakse ja nostaa sarvilla hameenhelmasta. Oli oppinut puskemaan ja ainakaan hätistämään ylimääräiset ihmiset pois laitumelta. Pieni vitsa piti olla mukana, jos aikoi säästyä juoksemiselta.
Lehmien nimet Mielikki, suomenkarjaa edustava yksilö, Heila, Ilona ja Iiris olivat Ayshire -karjaa, ja muistaakseni Nuppu taisi olla veljeni lehmä, siitä nimestä en ole varma. Nimet alkoivat eri kirjaimella vuosittain, kun tila pääsi karjantarkkailun piiriin. Muistan, kuinka tarkkailukarjakko saapui aina pariksi päiväksi tilalla, hän yöpyi aina tilalla yhden yön. Sen jälkeen sitten lehmien nimetkin alkoivat aakkosjärjestyksessä, ja mekin saimme nimetä vasikoita.
Maidon jäähdytys oli erikoista puuhaa. Talvella haettiin järvestä jäätä hevosella. Jäällä oli jo vettä kun käytiin sahan kanssa hakemassa jääkuutioita reellä. Uveavannot näkyivät kauas, ja vettä oli jäällä jonkin verran. Reissu oli sen verran erikoinen, että jäi lapsen mieleen. Jäät peitettiin sahajauhokasaan, ja me lapset saimme navettavuorolla lohkoa sieltä jäänpaloja veden sekaan ja näin maito säilyi kylmänä.
Lehmien kanssa tuli oltua paljon, ja haimme heiniä ladosta. Kerran jäi oikea käteni painavan tallin oven saranapuolelle. Siitä litistyivät sormet, että vieläkin osa kynsistä oli littaisempia kuin toisessa kädessä. Saattoi olla että tuli pieniä vaurioita sormien päihin, mustana taisivat sormet olla useamman viikon, mutta silloin ei ihan joka pikku vaivasta käyty lääkärissä.
Lehmät oppivat myös itse hakemaan parempia laitumia. Usein saimme loppukesällä etsiä niitä, että äiti pääsi lypsylle. Ne oppivat menemään joen yli siltaa pitkin, ja kävivät metsäaukossa syömässä. Sieltä ne koukkaisivat takaisin joen yli ja toista tietä autiolle talolle syömään. Sieltä sitten haimme ne Koskelan talon luota, jos eivät itse ehtineet jolkotella kotia. Lehmien kulkema kolmio oli useamman kilometrin mittainen, ja ihan ihmeesti oppivat reitin aivan itse.
Monasti saimme paimenessa olla ja juosta niiden perässä. Paimentamista varmaan oli äidillä sekä lehmissä että lapsissa, kun kummillakin oli menohaluja liikaa välillä eli härkäpäistä toimintaa riitti, think so oh no!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti