Kuolema oli läsnä jokaisessa päivässä heidän elämässään. Sitä ei voinut enää estää tai siltä välttyä. Oli viivytystaistelun aika! Miten siinä ihminen onkaan paljaana ja avuttomana tietämättä tulevista päivistään. Hän oli taipuinut oman tulevansa tahtoon. Ei siinä enää voi taistella kauan aikaa vastaan, ja se ajatus on jokaisessa hetkessä läsnä.
Miten minä selviän ja miten muut selviävät? Eikä niihin kysymyksiin löydy vastauksia, eikä voi tietää, miten ja milloin kaikki tapahtuu? Onko loppu oleva hyvinkin vaikea ja tuskainen, vai nukkuuko vain hiljaa pois tästä maailmasta?
Ei ole ollut selkeitä päiviä enää. On vain tavallisia harmaita päiviä, joissa on vain yhteinen ilta, yö ja aamu. Päivät ovat vaikeita olla erossa, eikä voi mitenkään auttaa toista. Siinä on elämisen tuskaa, ja sellaista, mitä ei ehkä toivoisi toisten kokevan.
Ikkunasta voi katsella sinistä taivasta ja taivaan valkoisia pumpulipilviä. Miten ne purjehtivat rannattomalla taivaalla. Ja auringonpaistetta, ja kuun loistetta yöllä, siellä on rannaton avaruus, eikä ihminen siitä tiedä mitään. Ulos ei enää juuri pääse, eikä se olisi viisastakaan lähteä sinne, jos jalat eivät ehkä kanna kuin muutaman metrin kävelyn ajan sisätiloissa. On vain katsottava taivaan sineen, ja toivottava öisin tähtitaivasta, jossa hohtaa ikuinen valo.
Ulkopuolinen maailma sulkeutuu pois mielestä ja elämästä, piirit pienevät vain asunnon sisälle. Ei ole voimia nähdä enää, mitä on ulko-oven toisella puolella. On vain nämä huoneet, ja tutut tuoksut sisällä. On vain vanhat matot, ja muistot omasta perheestä ja lapsuudesta. Kaikki he ovat jo kuolleet, ja muistoina mielessä. Miten isä tai äiti elivät, tai mitä he tekivät, miten he puhuivat. Kaikki on tullut lähemmäksi, kaikki palautuu muistoihin ikään kuin valmistaakseen seuraavaan matkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti