Yksinäisinä

On läsnä itkuiset kasvot,
vanhana on yksinäistä,
ei ehkä ole sukulaisia,
ystävät ovat jo kuolleet,
kukapa heistä välittäisi?

Miten pahalta tuntuu,
katsoa vanhaa ihmistä,
kun elämä on pettänyt,
eikä jäljellä ole paljon,
on vain pahaa oloa,
ja sairauksien tuntua!

Käsissä näkyy työn jäljet,
kasvoissa elämän uurteet,
ja hiuksissa on harmaata,
tai valkoista hohdetta,
elämän monta kirjoa,
ja kohtaloa kohtaa!

Kuka on selvinnyt sodasta,
kuka on ollut mukana siellä,
kuka on menettänyt tutun,
kenen sukulainen on kuollut,
ja jokaisella on yksinäistä,
eikä kukaan kuuntele enää,
miten näin voi käydä?

Täällä jää vanhus yksin,
jos ei ole enää puolisoa,
tai lapset ovat kaukana,
ystävät ovat jo huonompia,
miten siinä auttaisi,
sitä yksinäistä ihmistä?

Miten ihminen jaksaa,
kantaa edes vähän taakkaa,
jonka tässä matkalla kohtaa,
olla lähellä ja läsnä siinä,
arkisessa päivässä,
joka on vielä elättävänä?

Miten sitä ehtisi siinä hetkessä,
heitä kaikkia auttaa?