Päivien ketjussa ei kukaan tiennyt päivien määrää. Hiljalleen elämä lipui ohitse, eikä hänellä ollut paljon aikaa enää. Hän oli kuihtunut pikku hiljaa, eikä hänen laiha ruumiinsa omannut juurikaan voimia. Hänet oli puettava aamuisin, koska kädet eivät pystyneet enää napittamaan paitoja eikä sitomaan nauhoja.
Häntä oli avustettava liki kaikissa toimissaan. Hänen kätensä vapisivat hänen juodessaan, ja hänen oli vaikea saada edes särkylääkkeitä otettua itse. Hän oli hiljaa usein, tai sanat olivat vain hiljaisia kuiskauksia, tuskin hyvin kuuluvia.
Ulkoa kadulta kuului liikenteen melu ja ihmisten hälinä päivisin. Se toi tapahtumia hänen arkipäiviinsä, mutta ei hän enää paljon reagoinnut mihinkään. Ennemminkin hän lepäsi vuoteella ja nukkui. Päivät olivat hiljaisina ja utuisina huoneissa, eikä niissä ollut juuri mitään kiinnekohtaa, johon olisi tarttunut. Miten elämä lipui hänen ruumiistaan?
Oli tuskaista katsoa ihmisen hiipumista, ja elämän rajallisuutta. Kuinka alaston ja yksinäinen ihminen onkaan lopun edessä? Kukaan ei pystynyt juuri auttamaan häntä. Hän oli tyytynyt omaan kohtaloonsa ja vaipunut jo osin omaan maailmaansa, johon muilla ei ollut asiaa. Hän ei jaksanut enää keskustella muiden kanssa, vaan tyytyi kuuntelemaan muiden puhetta.
Sanat eivät olleet enää läsnä. Miten vaiti on ihmisen elämä tässä vaiheessa? Sitä ei olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että hän liukuisi pois tästä maailmasta näin nopeasti. Ei kukaan voinut ennustaa hänen kohtaloaan, tai miten kauan hän jaksaisi elää. Päivä ja hetki vain kerrallaan, niin elämä eteni nyt loppua kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti