Leposija

Leposija

Talvipäivän valo on hauras,

hentoina säteinä auringon paiste,

lumitähdet tuikkivat koivun oksilla,

onnellisen hetken tavoitan,

taivaalta toivoa ja turvaa tavoittelen.

Olenko saanut leposijani,

katselin kirkkomaata uusin silmin,

kellotapulin vieressä sukuni juuret,

nimi jota itsekin kannan,

onko paikkani sinetöity sinne.

Hauras on elämän säie,

tänäänkin toivoa on täynnä,

sydän on siunattua iloa,

historian kirjoja täynnä,

olen päässyt sukuni pariin.

Olen leposijani nyt valinnut,

tiedän missä on tuleva majani,

vanhojen kirkkojen perustukset,

olkoon sijoinani tulevaisuudessa,

olen siunattuun maahan tuleva.

Miksi koen olevani siunattu,

olen saava viimeisen matkani tänne,

koivujen katveeseen,

ja kellotapulin viereen,

sinne olen paikkani valinnut.

Surua tunne en,

sillä elämääni tunne en,

enkä päivieni määrää,

vuosi tai vuosikymmenet,

ne yhä alati kulkevat.

Mennyttä surra ei kannata,

tulevaa on turha ajatella,

on vain tämä hetki,

ja tämän ajan vaiva,

se minun on elettävä nyt.