Mies oli joutunut ns. psykologisen sodankäynnin uhriksi. Hän ei tiennyt, mistä oli kyse, mutta tapahtumat olivat hämmentäneet häntä ja hän jopa epäili omia kykyjään ja omaa itseään.
Hän oli kokenut työpaikalla juoruilua, ja selän takana puhumista. Monet ystävät olivat kääntäneet hänelle selkänsä, ja hän jäi yksin monissa asioissa.
Hänestä oli levitetty perättömiä huhuja, ja hän itse jopa kuuli ihmisten outoja puheita. Hänen maineensa oli kärsinyt työpaikalla ja omassa asuinympäristössä. Häntä kohtaan ei tehty fyysistä näkyvää väkivaltaa, joten kiusantekijät eivät jääneet kiinni teoistaan. Hän huomasi, että asioissa oli jotain hämärää. Nainen oli kuitenkin tukenut häntä, ja se tuntui olevan ainoa oljenkorsi.
Häntä kohtaan oltiin välillä ilkeitä, moni arvostelu, ja häntä ei kunnioitettu enää ihmisenä. Hän ymmärsi, että hän esiteltiin vähätellen, tai hänet leimattuun mielenvikaiseksi tai oudoksi, ja ihmiset pitivät häntä omituisena ilman, että edes tunsivat häntä tai olivat keskustelleet hänen kanssaan.
Hän tunsi jääneensä alakynteen omissa asioissaan, eikä häntä kuunneltu asioissa enää, vaan joku toinen ohitti hänet töissä. Hänen itsevarmuutensa oli tuhottu.
Hänen maineena työpaikalla oli kyseenalainen. Hänen töitään seurattiin tarkemmin, tekikö hän virheitä työssään. Joku toimi häntä vastaan, mutta hän ei tiennyt kuka! Hän ymmärsi, että häntä pidettiin silmällä usealta taholta.
Hänelle aiheutettiin stressiä ja epämiellyttäviä tilanteita kaikkien ihmisten kanssa toimiessaan. Hän oli suojaton ja avuton, ja jopa säälittävä armottoman tuomion alla. Eikä hän tiennyt mistä oli kyse. Häntä oli häpäisty muiden kuullen. Mustamaalaus oli todellista. Hän menetti ystäviä, kunnioitusta muiden seurassa ja melkein työpaikkansa, omat ystävänsä ja luottamuksen.
Mies näytti tyhmältä monen silmissä, kun hän kertoi äänistä ja naisesta. Se oli viimeinen tikki hänen hulluksi julistamisessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti