On uuden alku,
ja uusi aika,
lehti kääntynyt,
sivu uusi,
jota tunne en.
On aika aloittaa,
ilman sinua,
ja olla apuna lapsille,
ja ehkä tulevalle lapselle,
sinun neuvosi kultaiset,
ja kauniit kätkenyt olen,
ja olen niin kiitollinen.
Kiitollinen siitä,
että sain hoitaa sinua,
ja kuunnella tarinoita,
elämästä ja päivistä,
menneestä,
ja kaikesta,
mitä kuullut ennen ollut.
Äidilleni sinä,
olen parka surusta.
Ja yöllä joskus saavut uniini,
ja olet läsnä,
ja koputat minulle,
ja olet lintu laulamassa,
ja kuulen sinun äänesi.
Jos ikkunaan koputat,
ja tulet minua tervehtimään,
unessa ehkä olen silloin,
mutta olet siellä turvanani,
ja aika ei ole turhaa.
Olin vain ehkä reilut kaksi vuotias, kun mummoni kuoli, mutta muistan hänet sairaana kotona. Kuulin usein jonkun koputtavan ikkunaan, ja ajattelin, että mummo on tullut tervehtimään minua. Olin keväällä kuolleelle mummolleni kantanut kukkia koko kesän, olinhan ollut hänelle läheinen ja hän oli ottanut minut omaan suojaansa. Siksi muistan hänet sivusta vedettävässä puusängyssä, elihän hän kaksi viikkoa halvaantuneena kotona. Olin niin pieni silloin, mutta se on piirtynyt mieleeni kuitenkin! Jotain vanhinta, mitä muistan elämästäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti