Olen tottunut kulkemaan pimeässä, enkä ole pelännyt liikkua pimeässä. Asuin lapsuuteni aina 14 -vuotiaaksi asti sähköttömässä talossa. Meiltä oli yli kaksi kilometriä tien varteen linja-autolle. Talvella oli usein pimeää kulkea linja-autolle kello kahdeksaksi ja samoin klo 15 tai 16 linja-autolla tullessa, ehti tulla jo hämärä. Siihen aikaan katuvaloja ei ollut syrjäseuduilla eikä kylissä.
Sähköttömyydessä oli etunsa. Totuimme liikkumaan talvella kuun valossa ja hiihtelimme hankisilla aina pitkiä aikoja pelloilla ja lähimetsissä. Silmät tottuivat elämään pimeydessä, onhan Suomen talvissa pitkät yöt. Lähimetsät ja -pellot tulivat tutuiksi eikä pelännyt olla metsässä yksin, vaan tein latuja sinne ja hiihtelin satoja kilometrejä talvisin.
Opettelin lukemaan ensimmäisellä luokalla, ja olin sittemmin erittäin ahkera lukija. Usein repussani olikin keskikouluaikaan enemmän lainakirjoja kuin koulukirjoja. Luin iltaisia jopa kokonaisen kirjan yhdessä illassa kaasulampun valossa. Meillä oli kaasuvalo tuvassa ja kammarissa. Muissa huoneissa ei ollut valoja, oli vain kynttilöitä tai uunin tuli. Tuli luettua kaikenlaista mm. Punainen sulka -kirjasarjat, Tarzanit ja monia muita suomalaisia ja ulkomaisia sarjoja. Luin myös Raamatun 10 - 12 -vuotiaana kokonaan lävitse. Pystyin sitten osallistumaan radion tietokilpailuihin ja sain kerran sieltä palkinnonkin.
Valojen puute ei haitannut, ja ulkona olimme maalla paljon. Myös navetassa totuimme olemaan heti pienestä pitäen. Sielläkin oli vain kaasuvalo. Sillä tultiin toimeen ja joskus oli joku kynttilä navetan ikkunalla. Hämärässä tottui hakemaan heiniä lehmille, vasikoille ja hevoselle. Heinäladossa oli kiva leikkiä ja laskea mäkeä. Otimme jopa kerran kanalasta kanojakin laskemaan mäkeä heinälatoon. Jokaisella oli säkissä kana, ja kauhean kaakatuksen kera me lapset siellä leikimme, kunnes aikuiset huomasivat sen ja veimme kanat enemmän tai vähemmän säikähtäneinä takaisin kanalaan.
Me lapset etsimme lapasia kerran uunin pankolta, kun lähdimme ulos. Tulitikku tipahti kuivumassa olleiden villavaatteiden päälle. Onneksi äitimme huomasi tilanteen, ja tuli sammui alkuunsa, mutta paha palaneen käry oli huoneissa. Kerran veljeni oli yksin kotona ja hellassa oli tuli. Hän lisäsi uuniin puita, mutta kaikki ei mahtuneetkaan. Hän laittoi tuleen syttyneen puun puulaatikkoon. Tässäkin tapauksessa oli onni, että äiti tuli navetasta eikä koko talo ja lapsi palaneet.
Maaseudulla kävimme usein kylässä ja muissa taloissa paitsi naapurissamme oli sähköt. Käytiin katsomassa lauantaisin televisiota, ja taisi äiti ja sisareni käydä katsomassa akkutelevisiota naapurissa. Oli joku Peyton Place, jota ehkä sitten myöhemmin itsekin katsoin televisiosta, kun pääsimme sivistyksen pariin, ehkä vuonna 1971.
Sähköttömyydessä jäi paljon aikaa kaikenlaisiin kädentöihin, ja patteriradiota kuunneltiin. Muistan joululahjavalvojaiset, kun tein sisaruksilleni mukamas salaa kaikenlaista pientä käsilläni. Olin ahkera käsitöiden tekijä jo lapsesta ja askartelin kaikenlaista.
Miten nykyihminen selviäisi ilman sähköjä? On vielä olemassa Suomessakin ihmisiä, jotka ovat valinneet tietoisesti sähköttömyyden. Silloin oppii tulemaan toimeen luonnon ehdoilla, ja ekologisesti vähän kuluttavalla tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti